Eniten saattaa kaduttaa kaikki

En pysty varmaksi sanomaan, olenko heittänyt pois kaikki lapsuuteni päiväkirjat ja kirjeet vai ovatko ne vain kadonneet. Muutot vaativat usein uhrinsa, samaan mystiseen aukkoon ahtautuvat sekä lapsuus että niihin liittyvät muistot. Toivottavasti ne voivat hyvin.

Silloin tällöin huomaan kaipaavani muistojani. Millainen olin lapsena? Mitä ajattelin? Minun tulee joka ainoa päivä yrittää muistaa, miten seitsenvuotias kokee ympäröivän maailmansa ja usein pinnistelen. Yritän taantua ja manata nostalgialla esiin tunnetilani, mietteeni ja kokemukseni.

Sitten löydän yhden säilyttämäni kansion, joka kuljettaa liitteenään paperille kirjoittamiani tekstiviestejä, joihin mahtui tasan 160 merkkiä ja joissa piti yrittää ilmaista coolisti ihastuksensa pari vuotta vanhemmalle ihastukselleen. Ikäero mietitytti, mutta nuoren miehen elämänkokemus tuntui varhaiskypsästä seiskaluokkalaisesta mullistavalta. Luen viestit läpi silmillä, jotka ovat eläneet yli kolmekymmentä vuotta, 7000 aamukahvia, melko monta parisuhdetta, draamaa, eroja, treffejä, epätoivoa ja tyytyväisyyttä, hirveästi rakkautta ja sen puutetta. Hävettää.

Tekisi mieli antaa universaali ohje siitä, miten mitään sellaista, mitä saattaisi hävetä, ei pitäisi säilyttää. Ja sitten kuitenkin kannattaisi. Palata entiseen itseensä ja oivaltaa, että elämä menee eteenpäin ja ihminen kasvaa. Eikä niillä dokumenteilla niin väliä, sillä niitä asioita, jotka hävettävät ja jotka kaduttavat, on tehtävä. Koko ajan. En ole lopettanut vieläkään enkä aio. Olen ihminen. Sitä paitsi sellaiset hiukan hävettävät asiat nostavat mielialaa – etenkin heidän mielialaansa, joiden kanssa mokansa jakaa.

Olen päättänyt aloittaa blogin, sillä tahdon kirjoittaa. Twitterin ja Instagrami aikakaudella kirjoitan useimmiten vain mikrotekstejä ja tuska siitä, että sanani kaipaavat pääsyä paperille, kasvaa. Ei se oikeaa tuskaa ole, mutta pieni eksistentialistinen kriisi kuitenkin. Omistan oikeuden siihen, vaikka myönnettäköön, että maailma tuskailee suurempienkin asioiden kanssa.

Aloittaminen tuntuu vaikealta ja siksi kirjoitan vaikeaselkoisen ja tempoilevan aloitustekstin, joka ehkä joskus kaduttaa. Sitten, kun kirjoitus- ja ajattelurutiinini ovat muovanneet minusta lähes intellektuellin ja kun kirjoittelen pariisilaisissa kahviloissa työkseni ja ilokseni, saatan palata tähän tekstiin ja lähestyä peukalollani poistonäppäintä.

Silloin tulee muistaa, että jostain sitä jokainen aina aloittaa.

(Tässä blogissa siis puhuu elämänsä nuoruutta elävä ja kohta etsivä nainen, joka identifioituu esimerkiksi ystäväksi, feministiksi, siskoksi, tyttäreksi, tädiksi, maailmanparantajaksi, opettajaksi, poliitikoksi, hyötyliikkujaksi, kirjoittajaksi, musikaaliseksi, kompleksiseksi, bibliofiiliksi, frankofiiliksi ja somenatiiviksi. En hallitse visuaalista puolta, joten en ainakaan toistaiseksi aio ottaa jokaiseen postaukseeni viittä samanlaista kuvaa naamastani, johon en varmaan koskaan ole tyytyväinen. Tarjoilen teille sitä, mitä osaan tuottaa: ajatuksiani ja tekstejäni.)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *