Sielunvaeltajan syyllisyys

Notre Damen palo kärvensi myös minua sisältäpäin. Olen nähnyt tuon kauniin rouvan ulkoa, katsellut käsin veistettyjä yksityiskohtia ja ihaillut kirkon pihassa sunnuntai-iltana hengailevia nunnia.

Rakastan Ranskaa, olen frankofiili. En osaa sanoa, milloin tämä rakkaus on alkanut, mutta aivan lapsesta asti minulla on ollut vahvat mielikuvat Ranskasta ja luinpa minä viitisen vuotta kieltäkin. En kylläkään puhu sitä, kirjoitettua kieltä ymmärrän hieman.

Matkustin ensimmäistä kertaa Ranskaan kesällä 2015. Nizzaan. Matka oli ensimmäinen ulkomaanmatkani vuosikausiin ja siitä myös käynnistyi perinne jättää työstressi Helsinki-Vantaalle pienellä ystäväporukalla lähes välittömästi suvivirren viimeisen soinnun jälkeen.

En koskaan unohda sitä, kun raahasimme itsemme ja matkalaukkumme ulos Nizzan lentokentältä. Olin lennosta väsynyt, tukisukat kiristivät. Kävelimme pienen matkan bussipysäkille. Pakokaasu kärysi, autoja kulki hirveästi. En välittänyt siitä, sillä minä aistin Nizzan kauneuden ja tunsin, miten jokin täytti sydämeni ja sieluni. Liikutuin kyyneliin. Ystäväni kysyivät minulta, miksi yhtäkkiä itkeä pillitän. Vastasin, että täällä on juuri niin kaunista kuin olin aina ajatellut. Todella tarkoitin sitä, sillä erotin oleanterien tuoksu kaiken käryn seasta.

Nizza tuntui tutulta. Aivan kuin olisin siellä ollut aiemminkin. Ja olenhan minä, tajusin. Minun on pakko olla ruhtinatar Gracen reinkarnaatio. Grace on tehnyt elämässään jotakin sellaista, että hänet piti synnyttää uudelleen persjalkaisena psoriaatikkona, mutta sehän koitui minulle vain voitoksi.

En tunnista ylimielisyyttä, josta ranskalaisia moititaan. Minusta pieni arroganssi siinä kontekstissa kertoo vain tyylikkyydestä, vaikka muuten minua sellaiset piirteet ärsyttävät ja inhottavat.

Viime kesänä matkustimme Italiaan. Siitä matkasta lähtien olen kärsinyt samasta tunteesta kuin silloin, kun olen käynyt jollakin muulla kuin vakiokampaajallani. Minä nimittäin rakastuin aika paljon Italiaankin. Muistivihkoni ja haaveeni listaavat jatkuvasti uusia paikkoja, jotka tahdon nähdä ja kokea. Olen varannut syksylle matkan Pariisiin, mutta Rooma houkuttelee myös valtavasti.

Pelkään, että petän Ranskan. En usko, että voisin koskaan tuntea mitään valtiota kohtaan samanlaista rakkautta kuin Ranskaa, mutta pelkään Italiaa kohtaan kokemieni tunteiden kokoa. Kaipaan Italiaan takaisin, tahdon Firenzeen Stendahlin syndrooman kouriin, haluan Milanon La Scalaan ja Sisiliaan pelkäämään mafiosoja.

Järjellä toki ymmärrän, ettei valtio voi olla mustasukkainen. Olen merkityksellinen ainoastaan Nicetoilen kauppakeskukselle, jonka vuotuisen liikevaihdon triplasin viikon reissullani. Muuten minulla ei ole Ranskalle minkäänlaista merkitystä eikä se rankaise minua saapasmaafantasioistani. Silti kärvistelen lievän syyllisyyden kourissa.

Onneksi Kuopiossa on elokuvateatteri nimeltään Scala. Voin siis aivan hyvin feikata yhden määräisen artikkelin verran ja kuvitella Kuopion Milanoksi. Ranskalla lienee sen verran loistava itsetunto, ettei kotimaanmatkailuni sitä häiritsisi. Se tuskin edes tietää, mikä Kuopio on.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *