Jäätelöiden ei tule edistää fyysistä kansanterveyttä
Siitä tietää kevään saapuneen, että koirankakkakeskustelu alkaa. Minun kevääni alkaa siitä, kun uutuusjäätelömaut julkistetaan. Paikallislehdet täyttyvät sillä aikaa paskasta, jäätelöistä puhutaan verrattain vähän ja sittenkin aivan väärästä tulokulmasta. Koska sokeri on syntiä eikä makeanhimoa saa arvostaa, ei jäätelöäkään keskusteluissa arvosteta kunnolla. Ei ainakaan tarpeeksi.
”Tää on tosi hyvää, mutta aivan liian makeaa.” Ei. Pidä. Paikkaansa. Ehkä kerran tai kaksi olen kuullut suolaisesta jäätelöstä, joka on kuulunut fine dining -annoksen komponentteihin, mutta meille tavallisille pullaisille arjessa jäätelö toimittaa makean herkun virkaa. Jäätelö lasketaan herkuksi, makeaksi herkuksi. Pidän pyhäinhäväistyksenä jokaista ”vähemmän sokeria” ja ”ei niin makeaa” -mantraa. Jos lähdetään tekemään makeita asioita, niiden pitää maistua makeilta. Sokeri humahtaa hiukan päähän ja tuntuu plakkina hampaissa, sitä pitäisi tavoitella.
”Ihanaa, kun tätä kinuskia taittaa tämä karpalo.” Eikä ole mitään ihanaa. Jos haluaa marjoja, pitää mennä marjahyllylle. Karpaloa nautitaan virtsatietulehduksen ensiavuksi ja Cosmopolitanissa. Sitä ei tule sotkea makeisiin asioihin, joiden pointin tulisi olla se hyytävän makea kinuski, jossa olisi ihanaa uida. Kinuskin kumppaniksi sopii lisäkinuski, valkosuklaa tai makea maitosuklaa. Karpalot giniin, esimerkiksi.
Valkosuklaajäätelö. Rakastan valkosuklaata, mutta suurimmassa osassa valkosuklaajäätelöitä valkosuklaata on ainoastaan nimessä. Se valkoinen juttu, joka ei maistu miltään ja josta ei saa tyydytystä, ei ole valkosuklaata nähnytkään. Ja ennen kuin opitaan valmistamaan valkosuklaajäätelö siten, että se muistuttaa mielellään Galak-patukkaa 90-luvun alusta, jättäkää. Jättäkää.
Yksisarvispetokset. Kun kuulin, että Jättis-perhe täydentyy yksisarvisjäätelöllä, hypin ilosta. Hypin niin innokkaasti ja niin kauan, että kulutin tuutin kalorit ennakkoon. Kun vihdoin pääsin tarttumaan lupaukseen niin järkyttävästä sokerihumalasta, että kävelykyky lähtee, halusin heittää jäätelön seinään ja painua perässä itkemään. Yksisarvisjäätelöä markkinoidaan etupäässä lapsille ja lapsenmielisille, jotka himoitsevat sokeria ja ylimakeita asioita. Ei lapsia voida pettää tällä tavalla! Eikä aikuisia! Ei ketään.
Tottakai on hienoa, että valikoima rakennetaan jokaiselle jotakin -periaatteen mukaisesti. Kaikki eivät välitä makeasta. Mutta me, jotka tuomitsemme suolaiseksi kaiken, josta eivät hampaat irtoa, olemme unohtuneet. Koska arjessa pitää vältellä sokeria, sitä pyritään nyt suitsimaan myös juhlassa. Meitä, jotka makeanhimossa syömme vaikka tomusokerilla koristeltua styroksia, ei pidetä trendikkäinä. Rakastan marjoja ja yrttejä, mutten tahdo sekoittaa niitä hetkiin, jotka edustavat minulle täydellistä taantumusta ja riskiä syvään itseinhoon. Haluan basilikaa salaattiini, en sinne tällää Fazerin sinistä. Mutta silloin, kun kärvistelen makeanhimon kourissa yleensä hormonipäissäni, en tahdo rouskuttaa ainuttakaan hortapuskaa. Tahdon mahdollisimman käsiteltyä, prosessoitua, sokeroitua, hirveää ja ihanaa, tajunnanräjäyttävää moskaa, joka kenties tukkii verisuoneni mutta tyhjentää ainakin hetkellisesti mieleni.
Jäätelönvalmistajat, vetoan teihin. Antakaa meille ensi vuonna mahdollisimman monta jäätelöä, jotka maistuvat nopeasti tappavalta diabetekselta ja sydänkohtaukselta. Ja te, joiden mielestä jäätelöt ovat parhaita villiyrteillä ja pakastemarjoilla: Syökää ketunleipänne ja herukkanne ihan rauhassa. Älkää kuitenkaan väittäkö niitä herkuiksi. Tehkää raakakakkunne, mutta älkää minulle markkinoiko kookosöljyä ja taateleita syntisen herkullisina terveyspommeina. Ne maistuvat lähinnä homeelta ja muilta hajoamistuotteilta.