Kelloja, keltarauhashormonia ja konmaria

Jossakin vaiheessa keskellä kolmenkympin kriisiäni havahduin siihen, että biologinen kelloni tikitti. Tai pikemminkin kolisteli jossain kaapissa, johon olin sen lykännyt samalla, kun yhä useampi parisuhteen alkuni karahti kiville ja aloin pelätä yksinäistä vanhuutta. Mielikuvassani kuolen kotiin yksin eikä kukaan kaipaa minua. Kissani joutuvat lopulta syömään mätänevän ruumiini nälkäänsä, mutta siitä minä en enää tietenkään mitään tiedä.

Olen nyt vuoden ollut siinä uskossa, että lääketieteellisesti säännellyt hormonit ovat seisauttaneet kaappikelloni, mutta nyt en enää mene varmaksi sanomaan. En enää itke nähdessäni vauvoja eikä ajatus siitä, etten opeta kenellekään lihapullareseptiä, ala ahdistaa. Totuus toki on, että vaikka saisin lapsia tässä vielä liudan, en opettaisi yhtään kenellekään lihapullareseptiä, sillä en syö lihaa, mutta ei juututa yksityiskohtiin.

Kaikki alkoi siitä, kun päätin heittää kodistani 500 tavaraa pois. Kerron tästä ehkä myöhemmin, mutta syy, miksi ryhdyin moiseen, on yksinkertaisesti se, että omistan liikaa tavaraa pystyäkseni pitämään huushollini kunnossa. Lisäksi kulutan liikaa aikaa esimerkiksi seuraavan siirron harkitsemiseen sohvalla sen sijaan, että järjestelisin asuntoani tai imuroisin. Nyt siihen on tullut muutos.

Odotan sitä päivää, kun olen rahdannut kaikki sadat tavarat asunnostani ulos. Voi olla, että se vaatii tuhannen uuden esineen ostamista, mutta antaa tarkoituksen pyhittää keinot. Sitä odotellessa ja puoliväliin jumittuneena olen kuitenkin alkanut siivota. Minulla on koti suurin piirtein järjestyksessä, koska ennen poisheittelyä minun piti järjestää kotini siten, että minulla on siitä parempi käsitys.

Yksi ilta otin Instagram-tililleni kuvaa. Äkillisen kunnianhimon pyyhkäistessä ylitseni aloin järjestellä kuvaa varten pöytää ja tuskastuin, kun pois siirrettävää tavaraa on liikaa. Häkellyin: Haluan elää instakodissa, minusta on tulossa samanlainen kulissinkiillottaja kuin miljoonista muistakin ja sitten minusta tulee hirveän ahdistunut ja onneton.

Oikeasti minä tahdon vain, että kodissani on selkeää, ei paljoakaan pehmeitä pintoja eikä missään nimessä röykkiöitä.

Vielä enemmän huolissani olen siitä, että olen muutaman viikon aikana useina päivinä haaveillut leipomisesta. Ja olen leiponut. Siitä huolimatta halu herää enkä tunnista siitä itseäni. Perinteisesti leipomismania on iskenyt minuun kerran vuodessa. Sen kourissa olen leiponut kaiken, minkä ihminen voi kuvitella leipovansa, tuskastunut ja teljennyt kaikki leipomistarvikkeet kaappiin seuraavaksi vuodeksi. Sen jälkeen olen pyyhkinyt jauhoja katosta, irrottanut munankuoria uunin takaa ja heittänyt biojätteeseen kaikki ne leivonnaiset, joista unohdin jonkin olennaisen ainesosan.

Ystäväni sen diagnosoi: Äitihormonit hyrräävät ja koska keltarauhashormoni huolehtii kaikkein pahimmasta vietistä, esiin pyrkii se äitihahmo, jossa ei ole mitään eläimellistä, ainoastaan kaikkea pyhää ja pullantuoksuista.

Uskon muun muassa länsimaiseen lääketieteeseen ja terveeseen järkeen. Lääketiede pitää huolen perhesuunnittelusta ja terve järki siitä, että jotta voisin edes alkaa ajatella äitiyttä, asioiden tarvitsisi olla hieman toisin. Näköjään kumpikaan näistä ei estä tekemästä minusta täydellistä kaistapäätä, jollainen tunnen olevani jynssätessäni kaakeleita ja järjestellessäni asumistilaani potentiaaliseen instakuntoon, tutkailemassa kahvikakkureseptejä ja sutatessani jauhoilla koko keittiön.

En jaksa liikaa siitä murhetta ottaa, mutta mattoja en ala piiskata. Silloin, pyydän, hankkikaa minulle kaikki mahdollinen apu.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *