Kirjoituksia kesälomakellarista

Samalla tavalla kuin sisällysluetteloa ei saisi koskaan nimetä sisällysluetteloksi, sillä lukija kyllä ymmärtää toljottavansa luetteloa ilman, että siitä erikseen sanotaan, minunkaan ei tule nyt todeta, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut. Totean silti ja mieleni tekisi pyytää anteeksi. En siksi, että olisin tehnyt katoamisellani loven suomalaiseen blogiskeneen vaan sentähden, että niin kuuluu tehdä ja toisekseen tunnen syyllisyyttä mitä omituisimmista asioista.

Vuosi sitten toukokuun viimeisellä viikolla sairastuin, mikä vei minut kanveesiin ja lepoon. Blogin kirjoittaminen jäi. Pohkeeseeni tuli ruusu ja paranin kyllä alle kahdessa viikossa, mutta ensisijaisesti hiljennyin siksi, etten jaksanut kirjoittaa ollessani kipeä. Sitten lähdinkin riemulomalle Kreetalle ja aloitin kesäloman. Sen jälkeen aloin opiskella, lähdin Pariisiin (muutamaksi päiväksi), kärsin kaamoksesta, tuli korona, koko tämän ajan olen kärsinyt valtavista sydänsuruista ja nyt tuli jälleen loma.

Ystäväni sanoi minulle äskettäin, että minun pitäisi kirjoittaa. Hän on epäilemättä oikeassa, en vain jaksaisi istua koneella. Päätin kokeilla ja nyt jo minusta tuntuu, ettei tämä niin paha olekaan. Ehkä jos saisin tämän rakkineen auki useammin, voisin käyttää ilahduttavaa loma-aikaani myös opiskelujen edistämiseen. Ehkä saisin koottua kirjoittamalla teräviä huomioitani vähän kaikesta ja lakkaisin piinaamasta ystäviäni niillä.

Tulisi syy ostaa uusi tietokone. Koneeni on jo vanha rouva, seitsemän vuotta palvellut MacBook. En voi jättää päästämättä häntä eläkkeelle vain siksi, etten itse koskaan pääse. Eläkeikäni on 70 vuotta ja yksi kuukausi, tarkistin jälleen viime viikolla kun alkoi tuntua siltä, ettei siihen voi enää määrättömästi olla. Osuin oikeaan, sillä 36 vuotta on ihan konkreettinen määrä. Ääretöntä ei voi käsittää eikä hallita.

Tänä vuonna ei riemulomailla, tänä vuonna palautuminen hankaloitui. Tänä kesänä ja vuotena suurin osa asioista lepää samalla tavalla kuin aina aiemminkin. Mikään ei muutu, vaikka muutoksia on odottanut ja niiden eteen tehnyt kovasti töitä. Voisin julistaa itseni valtakunnanvalittajaksi, valtakunnanonnettomaksi tai valtakunnanluovuttajaksi. En tiedä, mikä noista hienoista titteleistä näyttäisi nimeni yhteydessä parhaalta.

Ajattelin joka tapauksessa katkaista tämän hiljaisuuden ja havaita, miten ihana ääni näppäimistöstä lähtee, miten jokin endorfiinintapainen kulkee kehossa samaan tahtiin, kun sanat ilmestyvät ruudulle. Tähänkin pätee: Never stop the madness – ja kohta vedetään taas!