Mannapuuroa ja mansikkaa sohva piukassa
Jos ensimmäiseen Google-haun tulokseen on uskominen, aikuinen ihminen saattaa tehdä päivässä jopa 35000 valintaa. Tuhansia joka tapauksessa. Nousenko nyt vai torkutanko, pesenkö hampaat nyt vai kohta, kaadanko kahvia paljon vai vielä enemmän, puenko mustaa vai harmaata ja niin edelleen. Joka tapauksessa päätös tai valinta tulee tehdä tuhansia kertoja päivässä.
Hyvin suurella todennäköisyydellä tuhansien päätösten joukkoon soluttautuu muutama ruokottoman huono. Toki järkevämpää olisi korostaa sitä, miten niitä hyviä meille kaikille kertyy varmasti huomattavasti enemmän. Tämä ei kuitenkaan ole mikään voimaantumissivusto. Menkää muualle voimaantumaan.
Tein äsken huonon valinnan. Ostin alennuksesta mansikoita. Teki mieli ja ne olivat sentään luomua, kotimaisia eivät tietenkään. Siinä ensimmäinen huono valinta. Kotimaista tulisi suosia aina, kun se vain on mitenkään mahdollista. Se, mikä kurkustamme menee alas, muodostaa ison osan aiheuttamastamme ympäristökuormasta ja toisaalta kaikki se myös työllistää. Huonoksi valinnaksi se osoittautui myös siinä mielessä, että mansikat olivat isoja, mauttomia ja puolittain raakoja. Söin ne välipalaksi silti. Tokihan myös se näkökulma on huomioitava, että ulkomaisetkin mansikat ovat välipalana parempi vaihtoehto kuin suklaa, vaikka se tuotettaisiin naapuriasunnossa eikä edes kotimaista giniä voi hyvällä omallatunnolla vedellä kitusiinsa, vaikka se kuinka kasvattaisi työllisyyttä ja alentaisi hiilijalanjälkeä.
Ylivoimaisesti huonoin valintani on silti sohvani. Muutin muutama vuosi sitten nykyiseen kotiini, johon ostin myös uusia kalusteita. Haluaisinkin nyt palata vajaan kolmen vuoden takaiseen hetkeen ja kysyä itseltäni, mitä oikein ajattelin sillä hetkellä, kun tein kaupat valkoisesta, huokoista materiaalia olevasta sohvasta.
Valkoinen on arka väri ja vielä aremmaksi se muuttuu, kun huomioi, ettei minulla ole kunnon ruokailupöytää. Tai siis tavallaan on, mutten koskaan ruokaile sen vieressä. Juon sitten aamukahvia tai syön tomaattipastaa, teen niin aina sohvalla istuen. Näppärästi voidaan päätellä, että sohvani on täynnä läikkiä, suurin osa kahvista tulleita. Mutta olenpa eräänkin kerran tästä kaapinut pizzantäytteitä.
Kissani ovat täydellisiä yksilöitä, he käyttäytyvät kauniisti ja ovat muutenkin minulle erittäin rakkaita mussukoitani. Sohvaa he kuitenkin repivät – ja kyllä, minä käytän kissoistani hän/he -persoonapronomineja. Sohvan repiminen ei liity siihen, etteivätkö kissani tietäisi, ettei niin tehdä. Ongelma on materiaalissa, joka houkuttelee kynsivän eläimen luokseen. En nyt osaa kuvailla sitä, mutta jos manillaköysi levitettäisiin tasoksi, lähelle menisi. Ihan sama asia kuin koiralle luusta tehty sohva. Tai minulle Fazerin Sinisestä.
Tuskin kuitenkaan viisastun. Tiedän, että samankaltaisissa valintatilanteissa teen samankaltaisia päätöksiä. Kuitenkin isken silmäni vaaleaan sohvaan, jonka materiaali tuskin eroaa riittävästi entisestä. Ehkä siis joskus on vain hyväksyttävä se, ettei osaa paremmin, vaikka varsin hyvin tietää, että pitäisi. Mansikat ainakin ostan seuraavan kerran kotimaisina. Onneksi sesonki alkaa verrattain pian.