Miksi päin mäntyä kannattaa kääntyä

Asuin lapsuuteni maaseudun keskellä, kunnon landella, pöndellä, mitä näitä nyt on. Ensimmäiset kolmekymmentä elinvuottani asuin maalaiskaupungissa, jolle sydämeni aina sykkii. Olen maalaistyttö, vaikka nautin suurkaupunkien vilinästä ja palaudun parhaiten Pariisissa.

Siitä huolimatta kiinnostukseni luontoon syntyi vasta aikuisena. Olin hieman alta kolmenkymmenen, kun tajusin, kuinka upeaa on sienestää ja poimia marjoja. Vasta silloin ymmärsin, miksi ihmiset hakeutuvat metsään ja tyrkyttävät elämäntapaansa myös muille. Metsä jos mikä paikkana rauhoittaa ja antaa perspektiiviä kaikkeen.

Olen julistautunut julkisesti rationaaliseksi skeptikoksi ja pidän tästä kulissista kiinni kynsin ja hampain. En ajattele, että paljain jaloin käveleminen maadoittaisi enkä oikein jaksa mennä mukaan äiti maan syleilemiseen mukaan. Toki meihin on koodattu myös se luonnonihminen, joka puki jalkaansa kengät sukkahousuista puhumattakaan varsin myöhään historiaamme nähden, mutta varsinaisesti mitään yliluonnollista en lähtisi luontokokemuksesta hakemaan.

Luonto, ympäristö, mitä käsitettä sitten tahtookaan käyttää, on kuitenkin kunnioitettava. Se on meillä vain lainassa ja näkisin, että ihmisen velvollisuus on kunnioittaa sitä. Se ei ole olemassa sitä varten, että ihminen saa loputtomiin sitä riistää ja muuttaa sen rahaksi, sillä luonnon kiertokulkuun emme voi vaikuttaa. Kun luonto lakkaa antamasta, setelien painaminen ei auta. Happi loppuu ja niin loppuu myös elämä, ellemme varjele. Ihminen ei ole luomakunnan kruunu, vaikka niin kovin kuvittelee.

Minulle kaikenlainen pysähtyminen tuntuu vaikealta. Temperamenttini on nopea ja esimerkiksi meditoiminen on osoittautunut minulle mahdottomaksi. Metsässä se kuitenkin onnistuu. Menen sinne ajatusteni kanssa ja ajattelen. Kun katselen puita, jotka ovat seisoneet paikoillaan määrittelemättömiä aikoja, saa jotenkin perspektiiviä kaikkeen.

Luonnon antimet ovat toki toinen asia. Mikään ei tunnu niin hienolta kuin täydelliseen kantarellimattoon kompastuminen ja liloina hohtavat mustikkamättäät tuottavat sisäisiä riemunkiljahduksia. Siitä huolimatta metsältä ei voi vaatia mitään. Se antaa sen, mitä se haluaa ja ihmisen tulee sen tahtoon alistua.

Metsässä ihminen on vieraana toisen kodissa. Kotolaiset katselevat ihmistä kaukaa eivätkä näyttäydy. Valitettavasti metsä on toki myös hirvikärpästen koti, noiden metsän minikokoisten verikoirien, jotka jäävät punkkien kanssa jäljelle siinä vaiheessa, kun maapallo on muuten tuhoutunut. Se ajatus tuntuu minusta äärimmäisen epäreilulta.

Metsä saa odottamaan syksyä ja sen kirpeyttä. Nyt heinäkuussa ensinnäkin kantarellitilanne on ainakin täällä hyvin epävarma, hikinen ja painostava keli eivät herätä suurta halua samoilla ja paarmat pitävät huolen siitä, että tajunta pysyy allergialääkkeen ansioista alhaisena. Nämä ajat kuitenkin antavat lupauksen siitä, että metsäterapian aika tulee kohta. Asiat eivät sen jälkeen välttämättä ole paremmin, mutta saapahan aikaa ja tilaa ajatella. Cogito, ergo sum.

Suosittelen siis kaikkia livahtamaan metsään sopivan hetken tullen. Mutta älkää minun sieni- ja marja-apajilleni menkö. Talvi tulee ja pakkanen pitää saada täyteen.