Olen syytön ja muita tunnustuksia

Synnyin kesäkuun viimeisenä samana vuonna kun Olof Palme kuoli. Minut voi pyyhkiä epäiltyjen listalta, vakuutan, vaikken sieltä kohdun kohinasta mitään muistakaan. Koska syntymäpäiväni osuu tismalleen vuoden puoliväliin, kesä on aina tuntunut minusta jotenkin erityiseltä enkä ole koskaan epäröinyt repiä kaikkea mahdollista irti syntymäpäivistäni ja sen juhlimisesta. Kesä on ikioma jouluni.

Valmistaudun parhaillaan perinteiden noudattamiseen. Aion – kuten viimeiset kuusitoista täysi-ikäisyyteni vuotta – rällätä tyttöporukalla sen tekosyyn turvin, että vanhenin jälleen vuodella. Muuttuuko mikään koskaan?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmältä tuntuvat syöminen ja yhdessäolo. Kun kuukausipalkkaa nauttii säännöllisesti, voi ostella itselleen koko kesäkuun kaikenlaista mukavaa ja perustella ostoksiaan sillä, että hankkii itselleen syntymäpäivälahjoja. Tänä vuonna ostin mukin ja pellavamekon. Ja nahkaisen donitsin. Mitä niitä nyt on, materiaalisia tarpeita ihmisellä.

Kolmekymmentäneljä tuntuu minusta kuitenkin kauhealta.

Ikä tuo hyviäkin asioita. Ystävyys on aidompaa ja syvempää. Nauru ja itku eivät toimi enää ehdottomina vastapooleina toisilleen vaan kulkevat käsi kädessä. Itsensä tuntee paremmin ja tietää, mitä haluaa, mitä voisi haluta, mitä kannattaa haluta ja tajuaa myös sen, että tätä laitosta on valmistettu vain yksi kappale eikä kenenkään kannata antaa taivuttaa sitä sellaisiin kulmiin, jotka eivät omilta tunnu. On työpaikka, autonomia siinä, niskassa asuntolaina, joka tarjoaa oman kodin, inssiin ei tarvitse enää (luojan kiitos koskaan) mennä ja vastuu omasta itsestä suo myös vapautta. Ja kun ei ole aivan kajahtanut, voi sitä vastuuta ja vapautta myös melko lailla oman mielensä mukaan käyttää.

Ajelehtiessani kriisistä toiseen minulle tavataan sanoa, että olen vielä nuori. En kestä sitä yhtään, sillä en haluaisi ajatella, että epäonnistumisten virtaa seuraa palkinto sitten joskus sellaisen ajan päässä, josta kenelläkään ei voi olla varmuutta. Mitä tahansa kun saattaa tapahtua koska tahansa – ja tällä tarkoitan nyt sitä, että jos jokin on varma niin se, että kuolema tulee ja korjaa. Kaikki muu pysyy sangen epävarmana.

Huomenna aion tehdä vanhenemistyötä naurun muodossa ja syödä panzanellaa ja foccaciaa, joka nyt ei aivan nappiin onnistunut. Kunhan tiskikone lopettaa jauhamisensa, kaivan sieltä tehosekoittimen ja pyöräytän valmiiksi muhammaran. Huomenna suurperheeni virkaa toimittavat ihanat ja rakkaat ystäväni, jotka eivät katoa eivätkä toivon mukaan saa ruokamyrkytystä, ainakaan huomenna. Sunnuntain paha olo selittynee aivan muilla syillä.