Siitä tietää kevään saapuneen, että koirankakkakeskustelu alkaa. Minun kevääni alkaa siitä, kun uutuusjäätelömaut julkistetaan. Paikallislehdet täyttyvät sillä aikaa paskasta, jäätelöistä puhutaan verrattain vähän ja sittenkin aivan väärästä tulokulmasta. Koska sokeri on syntiä eikä makeanhimoa saa arvostaa, ei jäätelöäkään keskusteluissa arvosteta kunnolla. Ei ainakaan tarpeeksi.

”Tää on tosi hyvää, mutta aivan liian makeaa.” Ei. Pidä. Paikkaansa. Ehkä kerran tai kaksi olen kuullut suolaisesta jäätelöstä, joka on kuulunut fine dining -annoksen komponentteihin, mutta meille tavallisille pullaisille arjessa jäätelö toimittaa makean herkun virkaa. Jäätelö lasketaan herkuksi, makeaksi herkuksi. Pidän pyhäinhäväistyksenä jokaista ”vähemmän sokeria” ja ”ei niin makeaa” -mantraa. Jos lähdetään tekemään makeita asioita, niiden pitää maistua makeilta. Sokeri humahtaa hiukan päähän ja tuntuu plakkina hampaissa, sitä pitäisi tavoitella.

”Ihanaa, kun tätä kinuskia taittaa tämä karpalo.” Eikä ole mitään ihanaa. Jos haluaa marjoja, pitää mennä marjahyllylle. Karpaloa nautitaan virtsatietulehduksen ensiavuksi ja Cosmopolitanissa. Sitä ei tule sotkea makeisiin asioihin, joiden pointin tulisi olla se hyytävän makea kinuski, jossa olisi ihanaa uida. Kinuskin kumppaniksi sopii lisäkinuski, valkosuklaa tai makea maitosuklaa. Karpalot giniin, esimerkiksi.

Valkosuklaajäätelö. Rakastan valkosuklaata, mutta suurimmassa osassa valkosuklaajäätelöitä valkosuklaata on ainoastaan nimessä. Se valkoinen juttu, joka ei maistu miltään ja josta ei saa tyydytystä, ei ole valkosuklaata nähnytkään. Ja ennen kuin opitaan valmistamaan valkosuklaajäätelö siten, että se muistuttaa mielellään Galak-patukkaa 90-luvun alusta, jättäkää. Jättäkää.

Yksisarvispetokset. Kun kuulin, että Jättis-perhe täydentyy yksisarvisjäätelöllä, hypin ilosta. Hypin niin innokkaasti ja niin kauan, että kulutin tuutin kalorit ennakkoon. Kun vihdoin pääsin tarttumaan lupaukseen niin järkyttävästä sokerihumalasta, että kävelykyky lähtee, halusin heittää jäätelön seinään ja painua perässä itkemään. Yksisarvisjäätelöä markkinoidaan etupäässä lapsille ja lapsenmielisille, jotka himoitsevat sokeria ja ylimakeita asioita. Ei lapsia voida pettää tällä tavalla! Eikä aikuisia! Ei ketään.

Tottakai on hienoa, että valikoima rakennetaan jokaiselle jotakin -periaatteen mukaisesti. Kaikki eivät välitä makeasta. Mutta me, jotka tuomitsemme suolaiseksi kaiken, josta eivät hampaat irtoa, olemme unohtuneet. Koska arjessa pitää vältellä sokeria, sitä pyritään nyt suitsimaan myös juhlassa. Meitä, jotka makeanhimossa syömme vaikka tomusokerilla koristeltua styroksia, ei pidetä trendikkäinä. Rakastan marjoja ja yrttejä, mutten tahdo sekoittaa niitä hetkiin, jotka edustavat minulle täydellistä taantumusta ja riskiä syvään itseinhoon. Haluan basilikaa salaattiini, en sinne tällää Fazerin sinistä. Mutta silloin, kun kärvistelen makeanhimon kourissa yleensä hormonipäissäni, en tahdo rouskuttaa ainuttakaan hortapuskaa. Tahdon mahdollisimman käsiteltyä, prosessoitua, sokeroitua, hirveää ja ihanaa, tajunnanräjäyttävää moskaa, joka kenties tukkii verisuoneni mutta tyhjentää ainakin hetkellisesti mieleni.

Jäätelönvalmistajat, vetoan teihin. Antakaa meille ensi vuonna mahdollisimman monta jäätelöä, jotka maistuvat nopeasti tappavalta diabetekselta ja sydänkohtaukselta. Ja te, joiden mielestä jäätelöt ovat parhaita villiyrteillä ja pakastemarjoilla: Syökää ketunleipänne ja herukkanne ihan rauhassa. Älkää kuitenkaan väittäkö niitä herkuiksi. Tehkää raakakakkunne, mutta älkää minulle markkinoiko kookosöljyä ja taateleita syntisen herkullisina terveyspommeina. Ne maistuvat lähinnä homeelta ja muilta hajoamistuotteilta.

Pyykkikoneeni hajosi muutama viikko sitten. Tällaista tapahtumaa todistin elämässäni jo toista kertaa ja kyllä se niin menee, että omassa kodissa kuuluva jumalaton pamaus pelästyttää. Ensimmäisellä kerralla hirtti kiinni moottori ja pelkäsin ihan aiheesta tulipaloa. Tällä kertaa jokin meni rumpuun tai sen ulkopuolelle tai johonkin, hajotti säpäleiksi muun muassa pesuainelokerikon ja jätti minut märkien pyykkien kanssa pohtimaan, että mitäs nyt tehdään.

Uusi pyykinpesukoneeni on kummallinen, sillä osa nappitoiminnoista on korvattu kosketusnäyttötyyppisillä systeemeillä. Sensorit ovat herkkiä ja kun tekee niinkin isoa asiaa kuin yrittää päättää pesuohjelman, lämpötilan ja käytettävän ajan, en haluaisi tehdä hutivalintoja. En tiedä, kumpi olisi hirveämpää, pestä vahingossa koneellinen lakanoita kolmessakympissä vai antaa koneen puksuttaa kaksi ja puoli tuntia, joka edelleen, kiireisessä ajassa 2010-luvun loppupuolella, annetaan vaihtoehdoksi.

Ei saisi valittaa, sillä vain joitakin kymmeniä vuosia sitten pyykit pestiin soikossa nyrkein. Sata vuotta sitten käytetty lusikka nuoltiin puhtaaksi ja pantiin odottamaan seuraavaa ruokailukertaa. Viisitoista vuotta sitten Photo Play -kosketusnäyttöpeli oli todella moderni ja hieno ja ihmeellinen ja nyt minä kehtaan valittaa kodinkoneen kosketysnäytöstä aivan kuin se ei edustaisi minulle lukioaikaisen minäni itse otettua vapaa-aikaa silloin, kun oikeasti olisi pitänyt hikoilla lyhyen matematiikan tunnilla mutta päättikin juoda kahvia ja hakata kaikki roposensa peleihin, joista ei voinut voittaa kuin häviävää mainetta.

Yksi asia minua uudessa koneessani ilahduttaa kaikkein eniten: Sen ajastimeen voi luottaa. Edellinen pyykinpesukone saattoi näyttää jäljellä olevan vielä viisi minuuttia. Se saattoi tarkoittaa mitä tahansa kahdesta minuutista kahteen tuntiin. Puolen tunnin pesuohjelman illalla valinneena otin joka ikisen kerran riskin, että kone linkoaa yhdeltätoista ja minä pelkään, ettei naapurin mummo olekaan niin kuuro. Nyt tunti yksitoista minuuttia tarkoittaa juuri sitä aivan tarkalleen. Se tuntuu hirveän tärkeältä.

Mikroaaltouunini kanssa keskustelin viimeksi tänä aamuna. Siinä on kaksi pyöritettävää kiekkoa. Ylemmästä pyörittelen ajan, alemmasta watit. Joka ikinen arkiaamu sulatan mikrossa reilut sata grammaa mustikoita. Varmistan, että kone sulattaa, en tahdo hilloksi keittyneitä marjoja, mutta sanottakoon, että hiukan liikaa mikrottamalla mustikkahillon tyyppistä sotkua kyllä syntyy. Kun sitten rullaan aikaa, mikroni lisää siihen yli puolet. Eli kun tahtoisin sulattaa aamiaistani viisi minuuttia, kone läväyttää näyttöön kymmenen ja minulle tulee kiire säätää aika pienemmälle. Voin pyöritellä ajan kahteen minuuttiin, silloin mikro pauhaa viisi.

Sen lisäksi, että minua ärsyttää se, etten voi luottaa koneisiin, pinnaani kiristää se, etteivät ne luota minuun. Vaikka yhteiskunta automatisoituu ja kaikki vehkeet ovat enemmän tai vähemmän tietokoneita, minä haluan oman kotini aikuisena ja ainakin mikroaaltouuniin nähden luomakunnan kruununa määritellä, mitä se tekee ilman, että se alkaa ehdotella asioita itse. Se on omaksunut samat, ylimieliset ja tavat kuin Word, joka ei tajua mitään nappia painamalla, etten tahdo automaattista korjausta, vinkkejä tekstinkäsittelyohjelman käyttöön enkä ainakaan automaattista luettelointia vasempaan laitaan aina, kun painan enter-näppäintä.

Ihmisiä kritisoidaan siitä, etteivät he lue käyttöohjeita. Minä kritisoin nyt kritisoijia siitä, että käyttöohjeet eivät paljoa auta, jos kaikesta tehdään epäloogista tai koneeseen asetetaan toimintatyypiksi teini-ikä, jolloin on pakko seistä vieressä ja varmistaa, että homma tehdään siten kuin sovittiin eikä pyyhälletä kesken kaiken kotibileisiin huone edelleen sekaisena.

Vetoan teihin, valmistajat. Mikroaaltouunini ei tarvitse ihmisoikeuksia tai vapaata tahtoa. Mutta minä tarvitsen mustikkani nätisti sulaneina myös niinä aamuina, kun en jaksa muistaa, että koneellani on oma tahto.