Jos ensimmäiseen Google-haun tulokseen on uskominen, aikuinen ihminen saattaa tehdä päivässä jopa 35000 valintaa. Tuhansia joka tapauksessa. Nousenko nyt vai torkutanko, pesenkö hampaat nyt vai kohta, kaadanko kahvia paljon vai vielä enemmän, puenko mustaa vai harmaata ja niin edelleen. Joka tapauksessa päätös tai valinta tulee tehdä tuhansia kertoja päivässä.

Hyvin suurella todennäköisyydellä tuhansien päätösten joukkoon soluttautuu muutama ruokottoman huono. Toki järkevämpää olisi korostaa sitä, miten niitä hyviä meille kaikille kertyy varmasti huomattavasti enemmän. Tämä ei kuitenkaan ole mikään voimaantumissivusto. Menkää muualle voimaantumaan.

Tein äsken huonon valinnan. Ostin alennuksesta mansikoita. Teki mieli ja ne olivat sentään luomua, kotimaisia eivät tietenkään. Siinä ensimmäinen huono valinta. Kotimaista tulisi suosia aina, kun se vain on mitenkään mahdollista. Se, mikä kurkustamme menee alas, muodostaa ison osan aiheuttamastamme ympäristökuormasta ja toisaalta kaikki se myös työllistää. Huonoksi valinnaksi se osoittautui myös siinä mielessä, että mansikat olivat isoja, mauttomia ja puolittain raakoja. Söin ne välipalaksi silti. Tokihan myös se näkökulma on huomioitava, että ulkomaisetkin mansikat ovat välipalana parempi vaihtoehto kuin suklaa, vaikka se tuotettaisiin naapuriasunnossa eikä edes kotimaista giniä voi hyvällä omallatunnolla vedellä kitusiinsa, vaikka se kuinka kasvattaisi työllisyyttä ja alentaisi hiilijalanjälkeä.

Ylivoimaisesti huonoin valintani on silti sohvani. Muutin muutama vuosi sitten nykyiseen kotiini, johon ostin myös uusia kalusteita. Haluaisinkin nyt palata vajaan kolmen vuoden takaiseen hetkeen ja kysyä itseltäni, mitä oikein ajattelin sillä hetkellä, kun tein kaupat valkoisesta, huokoista materiaalia olevasta sohvasta.

Valkoinen on arka väri ja vielä aremmaksi se muuttuu, kun huomioi, ettei minulla ole kunnon ruokailupöytää. Tai siis tavallaan on, mutten koskaan ruokaile sen vieressä. Juon sitten aamukahvia tai syön tomaattipastaa, teen niin aina sohvalla istuen. Näppärästi voidaan päätellä, että sohvani on täynnä läikkiä, suurin osa kahvista tulleita. Mutta olenpa eräänkin kerran tästä kaapinut pizzantäytteitä.

Kissani ovat täydellisiä yksilöitä, he käyttäytyvät kauniisti ja ovat muutenkin minulle erittäin rakkaita mussukoitani. Sohvaa he kuitenkin repivät – ja kyllä, minä käytän kissoistani hän/he -persoonapronomineja. Sohvan repiminen ei liity siihen, etteivätkö kissani tietäisi, ettei niin tehdä. Ongelma on materiaalissa, joka houkuttelee kynsivän eläimen luokseen. En nyt osaa kuvailla sitä, mutta jos manillaköysi levitettäisiin tasoksi, lähelle menisi. Ihan sama asia kuin koiralle luusta tehty sohva. Tai minulle Fazerin Sinisestä.

Tuskin kuitenkaan viisastun. Tiedän, että samankaltaisissa valintatilanteissa teen samankaltaisia päätöksiä. Kuitenkin isken silmäni vaaleaan sohvaan, jonka materiaali tuskin eroaa riittävästi entisestä. Ehkä siis joskus on vain hyväksyttävä se, ettei osaa paremmin, vaikka varsin hyvin tietää, että pitäisi. Mansikat ainakin ostan seuraavan kerran kotimaisina. Onneksi sesonki alkaa verrattain pian.

”Jos ihminen ei nuorena ole radikaali, hänellä ei ole sydäntä, jos ihminen ei ole vanhana koservatiivi, hänellä ei ole aivoja.”

Lausahduksen alkuperäksi väitetään Winston Churchillia, mutta väite ei pidä paikkaansa. Todennäköisesti viisauden äidiksi ja isäksi lopulta paikannetaan jonkun keskivertobloggaajan sunnuntaiaamun ajatus hiukan huuruisen illan jälkeen.

Mutta hyvältähän tuo kuulostaa, eikä lainkaan kaukaa haetulta. Niinhän meille käy. Katsotaanpa vaikka poliittisia nuorisojärjestöjä, joita emopuolueet joutuvat aina toisinaan suitsimaan. Ymmärrän kumpaakin, mutta onhan minustakin jo melko kukkahattutäti tullut, vaikka on aiheita, joiden puolesta lähden koska tahansa marssimaan banderollin kanssa. Mielenkiintoista on se, että nuorempana en olisi välttämättä lähtenyt, nykyään en enää jaksa pelätä kasvojeni menettämistä.

Viime viikonloppuna sain jälleen ajatuksiani kasaan sen suhteen, mistä väitetty ilme kumpuaa. On ensinnäkin päivänselvää, että aikuistuessaan ihminen alkaa ymmärtää, ettei muutu imagoksi vain kannattamalla sitä. Vaaleissa ei valita potentiaalista kultalusikkaa siksi, että ymmärretään, ettei sitä enää mistään tulekaan. Se suussa – tai jossain muualla – olisi pitänyt syntyä. Vaikka Suomi on maailman tasa-arvoisimpia maita, sosioekonominen asema periytyy eikä aito mahdollisuuksien tasa-arvo todellakaan ole sataprosenttinen. Ennen kuin alatte väittää vastaan, perehtykää tutkimuksiin.

Vaalien alla käydyissä keskusteluissa tärkeimmäksi tekijäksi ehdokkaan valinnassa näytti nousevan se, kuka tajuaa maailman ja Suomen tilan ja toisaalta kuka ymmärtää äänestäjän tilan. Ymmärrän sen ja itsekin valitsin ehdokkaani samoin perustein. Toisaalta imagon perässä en ole koskaan mennyt, sillä melko monissa vaaleissa olen äänestänyt itseäni. Tiedän kuitenkin, mistä puhutaan. Mielikuviahan poliitikotkin synnyttävät ja äänestäjän harteille jää se, että neljän vuoden kuluessa ne todetaan joko todellisiksi tai harhoiksi.

Arkielämä tarjosi kuitenkin taas poliittista debattia kirkkaammat oivallukset. Ystäväni kertoi seiskaluokkalaisen tyttärensä selailleen verkkokaupasta crop topeja. Siis napapaitoja. Sellaisia, joissa meidän nuoruudessamme luki ”Hello boys”. Me toista nuoruuttamme elävät naiset kauhistelimme nykynuorisolaisten kielenkäyttöä ja sitä, mihin maailma jossain vaiheessa meni. SE ON NAPAPAITA EIKÄ MIKÄÄN CROP TOP. Se kuuluu meidän (noloon) nuoruutemme, me omistamme sen ja häpeämme sitä.

Samalla tavalla nousi kurkkuuni pala ja hieman oksennusta, kun tajusin paksupohjaisten kenkien tulleen muotiin. Sellaisten kuin Spice Girlseillä ja lopulta eräänä ihanana päivänä minullakin. Pitääkö nuorison kaikki viedä, minun pukeutumismokanikin, jotka tahdon unohtaa? Sitäpaitsi hävitin ne kengät vannoen, etten enää ikinä laittaisi jalkaani mitään niin noloa ja nyt tullaan kertomaan, että sellaisiin pitäisi kinttunsa survoa, siinähän menee jalat ja kaikki piloille ja peittäkää ne nilkat!

Me aikuiset kuvittelemme, että kaikki, joka on joskus ollut meidän, jää meille. Ikään kuin meillä olisi oikeus määritellä se, minkä on syytä jäädä menneeseen ja mitä tulisi kulloinkin nostaa esille. Se olisi meille turvallisinta, koska me emme halua kenenkään näkevän valokuvia, joissa pukeuduimme napapaitaan emmekä halua sellaista yllemme enää myöskään pukea.

Meidän pitäisi hyväksyä maailman olevan tulevien sukupolvien ja se sukupolvi emme ole enää me. Meistä on tullut jossain vaiheessa tylsiä nettoveronmaksajia, jotka pukeutuvat valkoiseen, mustaan, harmaaseen ja laivastonsiniseen. Paitsi että minä aion kyllä kysyä isosiskoltani, olisiko hänellä tallessa jokin niistä 90-luvun alun kukkamekoista. Minä aion kesällä lähteä sellainen päällä lavatansseihin, sitähän harrastavat nykyään nuoretkin.