Inhoan – ei, pikemminkin vihaan tätä nykyaikaista posihypetystä, joka perustuu täysin pseudotieteelle ja voi pahimmillaan aiheuttaa vakavaa vahinkoa. Kaiken lisäksi hypetys tuntuu perustuvan latteuksille, jotka aliarvioivat sekä kirjallisesti lahjakkaita ihmisiä että lukijoidensa älykkyyttä. Se, että käyttää pilkkuja ja saa virkkeen kuulostamaan siltä, että kesken sen pitää läähättää ja huokailla, ei tee tekstistä oivaltavaa, kaunista tai hyvää. Siitä huolimatta sellaisia painetaan kokonaisiksi kirjoiksi (muistikirjatkin ovat usein sisällöltään rikkaampia, ne saa sentään omalla kielellään täyttää kuten haluaa) ja niitä myydään ahdistuneille ihmisille teos toisensa jälkeen.

Kiltteys ja kiltteyden ihannointi ei varsinaisesti kuulu tähän trendiin, mutta trendi on sekin ja hyvä niin. Kusipäiden aika voidaan julistaa ohimenneeksi. Kaipaamaan jäävät narsistisilla luonteenpiirteillä kuorrutetut ihmiset, jotka vailla sairaudentuntoa jättävät hakeutumatta hoitoon. Se terapia olisi usein paljon parempi osoite kuin kirjaosasto, jonka ansiosta ahdistus ja kaikki muu mieltä painava roina peitetään väkinäisellä kiitollisuudella eli syyllisyydellä ja josta aina joku innokas sosiopaattista venettä soutava saa vahvistusta sille häiriintyneelle ajatukselleen, että onkin tosi hyvä tyyppi, jonka pitää saada maailmassa kaikki plus vielä hyvä mieli siihen päälle vaikka sitten muiden kustannuksella.

Ensivaikutelma minusta tuskin huutaa kiltteyttä. Saatan vaikuttaa jopa pelottavalta, mikä lienee summa kaikista defensseistäni, jotka asettuvat suojamuurikseni silloin, kun olen vieraiden ihmisten seurassa. Olen kuitenkin järkyttävän kiltti. Kouluiässäni kunnollista oppilashuoltoa ei vielä tunnettu, mutta eräitäkin kertoja vanhempani ovat opettajieni kanssa keskustelleet kiltteydestäni, johon kaivattiin hiukkasen rosoja. Eivät tainneet tietää, mitä toivoivat, sillä aikanaan sitten keräsin itseni ja opin, että yläreuna se minunkin maljassani kiiltelee ja kun se loppuu, alkaa inferno.

Viime aikoina olen johkaantunut lukemaan kehnoja aforismeja ja joutunut pohtimaan, pitäisikö läpi myrskyjen vain hammasta purren hymyillä ja olenko voittanut sitten, kun olenkin kiltisti antanut kaiken anteeksi ja hyvästellyt vihan. Tajusin vihdoin, että ei ole. Viha kuuluu perustunteisiin, syystä. Jos aina juoksemme niiden myönteisten tunteiden perässä ja unohdamme suuttua ja itkeä, meitä odottaa vielä pitkä terapia – ja niin odottaa muuten lapsiammekin. Kielteiset tunteet kuuluvat elämään, ne pitää kohdata, eikä ole olemassa mitään syytä padota niitä. Käytökseen pitää vaikuttaa, ketään ei saa vahingoittaa. Takaisin saa sanoa, itseään saa puolustaa, suuttua saa. Samalla tavalla, kun naurua kannattaa päästää mahdollisimman kovana ilmoille silloin, kun ilo kuplii suuresti rinnassa, voi kiukuspäissään aivan vapaasti huutaa. Kunhan sivullisia uhreja ei tule, kaikki on ihan hyvin.

Toivoisin, että kiltteyden yhteydessä alettaisiin puhua myös kiukusta, sillä kiukku on hyvä voima. Jos ei koskaan kiukuttaisi, ei myöskään siivoaisi. Ei saisi asioita aikaiseksi, kymmensormijärjestelmä ei toimisi kuin rasvattu eikä kukaan järjestäisi ikinä vaatekomeroa. Vaikka toisia ei vahingoittaa saakaan, voi olla, että ilman kiukkua se ihminen, jonka olisi hyvä tiedostaa oma idioottiutensa, ei saa koskaan tietää olleensa idiootti. Vaikka on kaikin tavoin oikein ja parempi jättää muuraamatta se idiootti takkaan, ei ole välttämätöntä nöyristellä ja jatkaa löysänä lattiarättinä olemista. Kyllä silläkin heittää ja osua voi.

Kiltin ja hyvän ihmisen ei siis tarvitse nöyristellä. Kiltteys ei merkitse sitä, että kielteiset tunteet jätetään tuntematta ja näyttämättä. Rosonsa saa näyttää eikä aina tarvitse tuntea kaikesta kiitollisuutta edes väkisin.Kannustan syleilemään inhimillisten tunteiden koko skaalaa ja käyttämään sitä, sillä niistä se ihmisyys rakentuu. Se, että haalii elämäänsä onnea ja hyvyyttä ei edellytä sitä, että meidän pitäisi antautua mielenterveyspuoskareiden valtaan.

Ilman kiukkua tämäkään teksti ei olisi ikinä syntynyt. Kiihdytetään elämää!