Selaan usein erilaisia keittokirjoja, ruoanlaittoartikkeleita ja blogeja. Suosikkilehtiini lukeutuu Glorian ruoka & viini, luen Hesarin ruoka-artikkeleita kieli pitkällä ja tunnen ylpeyttä reseptivihkostani, johon olen jo vuoden keräillyt erilaisia reseptejä, joita tahdon kokkailla.

Haaveilen kaiken uuden kokeilemisesta keittiössä, mutta häpeäkseni tunnustan, että toimin niin ehkä kerran vuodessa. Suhteessa aikomuksiin, joita kertyy ainakin kaksisataa, määrä jää hirvittävän pieneksi, häpeällisen suorastaan.

Liimasin juuri eilen vihkooni ohjeet suolaiseen piirakkaan ja kakkuun, jotka molemmat varmaan periaatteessa osaisin valmistaa. Makea kakku sisältää seljankukkaa ja vadelmaa, suosikkimakujani. Suolainen piirakka Västerbotten-juustoa, jonka totesin maistuvan oikein hyvältä. Lisäksi ainakin vihkon perusteella pitäisi tehdä Geishakakku, muhammaraa, halloumistroganoffia, vaahtokarkkikakku, Gado gado -salaattia ja noin sataa muuta lajia. Tekisin, jos voisin vain ottaa aineet kaapista, mutta kun kukaan niitä ei sinne kanna, en tee. Ja sitäpaitsi en oikein identifioidu sujuvaksi leipuriksi, joten se siitä.

Viimeisin kokeiluni toin tuliaisina Italista. Halusin oppia tekemään risoton kuten se kuuluu tehdä ja opettelin. Vuoden sisällä olen valmistanut ja tarjoillut erinomaista risottoa vanhemmilleni ja ystävilleni, välillä sienillä, välillä parsalla. Nyt pitäisi surkeasti siirtyä eteenpäin, sillä taatusi taidan risoton salat jo.

Kunnianhimo ja laiskuus juoksentelevat käsi kädessä sangen usein ja pariskuntana ne antavat hieman sukkelan vaikutelman. Töiden jälkeen usein istahdan ennen kauppareissua vielä kurkkimaan, koittaisiko juuri tänään se päivä, jona poikkean totutusta ja ostan kaappeihini tarvittavia täydennyksiä. Joku, jona leivon ja vien valmiin tuotoksen seuraavana päivänä töihin. Harvemmin.

Aivan kohta pitäisi tehdä varhaiskaalisalaattia, jota olen tehnyt aiemminkin. Ongelmaksi muodostuvat ne kaikki raaka-aineet, jotka pitää hankkia. Varhaiskaali ei riitä, pitää olla kymmenen muuta putelia ja maustetta, joita valmiina kotona ei ole. Niiden metsästäminen on joskus vaivalloista, useimmiten myös kallista. Jos tarvitsisi ruusunydinöljystä tehtyä vinegrettivihannesvilliyrttikuutioampullitiivistettä useammin kuin kerran vuodessa, sen voisi varsin hyvin hankkia. Mutta kun pullollinen maksaa puolikkaan kuukausipalkan ja se pilaantuu kolmessa viikossa, ei oikein tule tehtyä hankintoja.

Ehkä jo kesällä teen juustopiirakkaa ja seljankukkakakkua. Jälkimmäistä en ole viitsinyt alkaa pakastevadelmista taikoa, sillä pahin painajaiseni eli ulkomaisista marjoista saatu noro-virus iski Helsingissä. Elän veitsen terällä: Käytän ulkomaisia pakastemarjoja, mutta harvemmin ne keitän. Tai no, itse asiassa en koskaan.

Jokaisen kotikokin ylpeydelle on tärkeätä se, että tekelettä joku kehuu ja syö hyvällä halulla. Jos saa tietää, että ruokavieras joutuu sen jälkeen tiputukseen tai ainakin vuorokaudeksi vessan lattialle kylmässä hiessä ja hervottomana, ilo menee jotenkin pilalle.

Nyt tekisi hirveästi mieli kaivaa jostakin joku resepti. Mutta kun minä tiedän, että illalliseni noudattaa samaa kaavaa kuin eilenkin ja lähes kaikkina arki-iltoina. Pilkon tomaatit, kurkut, tofun, istahdan sohvalle, syön ja selaan reseptivihkoa miettien, poikkeaisinko rutiinistani viikonloppuna jollain tapaa. Tuskin.