Kaikille meille siellä, missä päivämme vietämme. 

Timo, hyvää eilistä nimipäivää. Odotamme ensi vuotta.

Olipa kerran pienen pieni poika, Timo nimeltään. Timoa luonnehdittiin humaaniksi, älykkääksi, hauskaksi ja hieman hajamieliseksi. Hän piti aina päässään keltaista lippalakkia ja ihaili supersankareita. Hän ajatteli, että jonakin päivänä hänkin haluaa olla Supermies. Ei sillä tavalla toksisen maskuliinisesti vaan supersankarimaisesti. Timo oli moderni lapsi, Timo ymmärsi monenlaista.

Voisi ajatella, että Timon kaltaiselle pienelle ihmiselle, joka kohteli kanssaihmisiään hyvin, elämän aurinko paistaisi aina. Vaan eipä Timo aina pienuuttaan ymmärtänyt aivan kaikkea. Se tuli maksamaan pikku-Timolle kaikki hänen ystävänsä, jotka kyllä rakastivat Timoa, mutta eivät hekään voineet kaikkea aina anteeksi antaa.

Kävipä nimittäin kerran niin, että Timo vietti nimipäiviään. Lippu nostettiin salkoon Eurooppa-päivän kunniaksi, mutta kun Timo aamulla heräsi, ajatteli hän ensimmäisenä, että hänen nimelleen liputettiin. Timo tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi. Hän säteili. Auringonsäteet osuivat hänen leveästi hymyileviin kasvoihinsa. Timo pani keltaisen lippalakin päähänsä ja ponnisti päivän rientoihin.

Timo oli kuitenkin unohtanut, tärkeimmän. Kun hänen toverinsa häntä onnittelivat, Timo vain omahyväinen virne naamallaan paistatteli onnentoivotuksissa. Timolle ei ollut tullut mielenkään jakaa rahtustakaan onneaan kavereidensa kanssa. Timo ei tuonut ystävilleen kakkua, ei suklaata, ei tikkunekun vertaa makeaa muistamista kiitoksena juhlapäivän muistamisesta. Timo oli sortunut itsekkyyteen.

Kyllähän me tiedämme, että kaikki saattoi aiheutua vain pienestä hajamielisyydestä, joka Timolle ominaista oli. Hänen syntymässään saamansa lahja johdatti Timon toisinaan pulmallisille teille. Tärkeintä onkin, että tunnistamme heikkoutemme ja opettelemme tunnistamaan vaaran paikat. Muuten meille käy kuten Timolle, jolla ei sen nimipäivän jälkeen enää ollut yhtään ystävää. He hankkiutuivat sellaisten ihmisten pariin, jotka silloin tällöin muistavat tovereitaan jollakin makoisalla kahvileivällä. Siihen pöytään ei Timo mahtunut vaan oven ulkopuolella hän itki katkerasti.

Muistan kertoneeni aiemmissa teksteissäni kahdesta asiasta, jotka molemmat vaikuttavat nykyhetkeen suorastaan maagisesti. Ensinnäkin kerroin, että luultavasti olen Monacon ruhtinatar Gracen reinkarnaatio. Toiseksi taisin puhua siitä, miten pohdiskelin valkoisten tennareiden ostamista. Mikäli muistan väärin enkä kertonut, niin luulen olevani Monacon ruhtinatar Gracen reinkarnaatio ja arvoin tuossa puolitoista viikkoa, ostanko lähes käyttämättömät,alkuperäiselle  omistajalleen liian suuret valkoiset Superstarit kympillä. Ostin.

Ostopäätökseni sinetöi se, kun minulle kerrottiin Ruotsin kruununprinsessa Victorian astelleen Kreikan ilmastokokouksessa mekko päällä ja valkoiset Superstarit jaloissaan. Tunnistin sen merkiksi, sillä minäkin menen Kreikkaan tänä kesänä ja minullakin on jykevähkö leuka. Selailin Victorian tyyliä Pinterestistä ja havaitsin, että kruununprinsessa omistaa samantyylisen mekon kuin minä. Ainakin ne muistuttavat toisiaan, jos mielikuvitustaan käyttää ansiokkaasti.

Juuri sen mekon ostamista, jota kutsun leikkisästi Victoria-mekoksi, harkitsin vuorokauden. Olin juuri lopettanut sovitusmaratonin, kun asu osui silmiini tarjoustangosta. Pidin sitä hieman liian romanttisen boheemina tyyliini, lisäksi se pussitti hieman selästä. Jätin viidentoista euron ostoksen tekemättä, mikä harmitti aina seuraavaan päivään asti. Silloin marssin kauppaan, otin mekon mukaani ja kassalla minulle kerrottiin, että se maksoikin kymmenen euroa.

Elämäni on maagisia merkkejä täynnä!

Monarkia herättää tunteita ja varmaankin ihan syystä. Harvaan asiaan suhtaudun niin leppoisasti asiayhteys huomioiden. Kuninkaalliset kiehtovat ja vaikka tunnen (nyky)monarkiaa koskevaa kritiikkiä, en osaa suhtautua siihen inhoten.

Prinsessa Dianan muistan viimeisen päälle tyylitajuisena sydänten kuningattarena, joka eli traagisen elämän. Hänen vaikutuksensa kansainvälisiin suhteisiin ja politiikkaankin, kenties myös etenkin eurooppalaisten asenteisiin lienee kiistaton. En oikein kestä Diana-kritiikkiä.

Maailmankaikkeuden kauneimman naisen titteli menee ehdottomasti Hollannin kuningatar Máximalle, jonka argentiinalaiset juuret hellivät myös Evita-kultin palvomista, jota niin ikään teen. Jos rahaa tulisi ovista ja ikkunoista, mielellään myös niiden alta, apinoisin pukeutumiseni tältä hollannittarelta täysin.

Sitten on tämä Victoria, uusin tyyli-ikonini ja esikuvani. Huonomminkin olisin voinut valita, mutta pitää myöntää, että jonkin verran tässä joustetaan. Jos minulla ja mielipiteilläni olisi jotain väliä, en ehkä niin suureen ääneen voisi kailottaa uuden idolini merkitystä kaikessa mitä teen. Olen pyytänyt työkavereiltani jo kruununprinsessalle sopivaa kruunua sekä puhunut itsestäni kolmannessa persoonassa kruununprinsessana eräällä välitunnilla, jona väsähdin jotenkin tosi paljon.

Kuninkaallisten kadehtiminen kuuluu taviksen arkeen, minunkin. Toisaalta joskus seuratessani kuninkaallisia häitä hampurilaiskastikkeet rinnuksilla ja kuolemanväsyneenä mielessäni on käynyt, että kuninkaallisena sitä vaihtoehtoa ei tulisi. Kruununprinsessat, kuningattaret ja muut monarkit eivät loju. He edustavat. He eivät kieri perunalastumoskassa sunnuntaiaamuina vaan heräävät kuudelta, treenaavat ja käyvät hierojalla, kampaajalla ja painavat päähänsä hatun, joka näyttää omituiselta ja painaa hirveän paljon.

Kaipaavatkohan se sitä joskus? Että voisi neljältä aamulla hakea pizzan ja siivota siitä puolet keittiön lattialta seuraavana aamuna? Tai sitä, että aamulla saisi kääntää kylkeä edes joskus. Tai että voisi sanoa, ettei kerta kaikkiaan huvita, edes kerran elämässään sanoa niin ja tehdä, mitä huvittaa.

Enhän minäkään sellaista tee kuin satunnaisesti, mutta virallisesti siihen on yhdentekevällä taviksella lupa. Voisin minä silti markettivaatteeni designer-luomuksiin vaihtaa ja siihen, että ne valkoiset Adidakset oikeasti näyttäisivät todella, todella trendikkäiltä.