Kauppaan jäivät mekko sekä keskittymiskyky
Nukuin lähestulkoon kellon ympäri. En usko, että tarvitsin kaikkea sitä unta, mutta nukuin koska voin. Aikuisena mikään ei tunnu niin ihanalta kuin todellisuuspako silmät kiinni. Jokaiset unet tuntuvat kuolemalta, jonka ainakin toistaiseksi on voinut perua ja sekös tuo juhlamielen.
Sataa lunta. Ilmastonmuutoksesta huolestuneena pitäisi varmaan tuntea edes pientä iloa siitä, ettei vyöhykkemme vielä ainakaan tunnu subtrooppiselta. Ilon tietää tekopyhäksi, sillä yksittäisen ihmisen säähavainto tai koirankeli ei kerro todellisuudesta juuri mitään. Lumisade olisi hyvä tekosyy jättää ties kuinka mones lenkki tällä viikolla väliin ellei muistaisi, miten tammikuussakin ponnisti ulos säällä kuin säällä.
Tällaisina päivinä kaikki tekeminen hajoaa. Puhelimen askelmittari näyttää 145 askelta. Sinne pitäisi saada 10 000 lisää ja mielellään pikaisesti, jotta tulee tehtyä. Kun menin tarkistamaan Fonectasta erästä puhelinnumeroa, eksyin samantyyppisen, punaisen ikonin kautta selailemaan YouTubea vailla järjen häviää. Sitten huomasinkin jo pohtivani, mitä söisin tänään ja juuri kun luulin keksineeni ratkaisun, muutin mieltäni ja muistin, mitä alunperin piti tehdäkään. En tiedä oikeaa puhelinnumeroa vieläkään, mutta pelasin juuri kaikki elämäni Candy Crush Sagassa.
Sain lenkkivaatteet ylleni ja harjasin hiukseni. Lenkkitossut katsoivat minua lattialta syyllistäen, minä pohdin, pitäisikö kokeilla curly girl -metodia ja googlasin, mitkä tuotteet moisen toteuttamiseen sopisivat. Tunsin tarvetta harjata hampaat ja mietin, mistä kirjoittaisin. Laitoin Handmaid’s talen pyörimään ja yritin kirjoittaa pari sanaa, mutta menetin sekä kykyni seurata sarjaa että ajatella sanoiksi asti.
Tekisi mieli syödä, mutta en voi. En ennen kuin olen vääntäytynyt ulos vaikka väkisin. Sain jo siivottua kylpyhuoneen, mitä nyt menin pesemään kissanhiekkalaatikon kannen väärällä sienellä. Harmittaa, vaikka oikeasti en mene konkurssiin tästä. Joudun heittämään ilmeisen toksoplasmoosiriskin roskikseen aiemmin kuin ajattelin, mutta se maksoi noin 33 senttiä. Eurolla kolme sientä, yksi odottaa kaapissa vielä iskemättömänä. Mutta silti, se oli hyvä sieni.
Samalla tavalla suhtaudun töihin kulkeutuneisiin tennareihin. Ne maksoivat uutena lähes sata euroa, nyt työkaveri kaupittelee niitä käyttämättöminä kymmenellä eurolla, jotta pääsisi niistä eroon. Ne näyttävät hyvältä, mutta valkoinen väri arveluttaa ja minkä kanssa niitä sitten käyttäisi, sopivatko ne mustien housujen kanssa, jos näytänkin idiootilta, astun kuralätäkköön ja koiranpaskaan samaan aikaan enkä löydä taikasientä mistään.
Pitäisiköhän käydä sittenkin ostamassa eilen sovittamani mekko? Se pussitti kyllä selästä, mutta muuten se näytti nätiltä. Sen hihat ovat liian pitkät enkä taida olla niin romantic boho, mutta se maksoi vain viisitoista euroa ja nyt hiukan kuitenkin mietityttää.
En voi maata sohvalla ennen kuin olen täyttänyt velvollisuuteni tälle lauantaipäivälle, jolle en ole mitään velkaa. Mutta jos nyt en tee asioita, joihin tunnen sisäistä pakkoa, menetän jotain. Menetän spartalaisuuteni, joka hoitaa minua silloin, kun olen levoton, yksinäinen tai tylsistynyt. Pelkään, että spartalaisen syrjäyttää huoleton espanjalainen, joka hokee korvani juuressa ”mañana, mañana” ja tunkee suuhuni sipsejä ja suklaata vuorotellen.
Ja juuri sinä hetkenä, kun vellon suurimmassa epäonnistumisteni kaivamassa kuopassa, huomaan kirjoittaneeni montasataa ihan järkevää sanaa. Ei näillä Finlandiaa pokata, mutta jos joku tylsistynyt siellä pohtii, mitä pitäisi tehdä, sanon sinulle: Älä tee mitään, mikä sinua ei huvita, ellei ole pakko. Jos pitää mennä töihin, mene ja hoida leiviskäsi niin hyvin kuin voit. Mutta yksittäiselle lauantaipäivälle et ole mitään velkaa. Minä hoidan sen.