Mitä tänään pelättäisiin?

Käytän nyt sekundaarilähdettä, mitä hieman häpeän. Tosin tämä ei ole opinnäytetyö. Toiset ovat kopioineet sellaisesta suurimman osan eikä heitä hävetä ollenkaan. Lopetan nämä vertaukset ihmisiin ja tilanteisiin, joihin en tahdo tulla verratuksi tähän, mutta sanoinpahan nyt, kun teki mieli.

Aloin lukea mainiota teosta, Matt Haigin Huomioita neuroottiselta planeetalta. Kerron joskus myöhemmin, kuinka pitkän matkan olen kulkenut järjettömästä kirjojen ostelijasta järjettömään kirjojen varailijaan (kiitos kirjastolaki!), mutta sen aika tulee myöhemmin.

Haig siteeraa teoksensa alkulehdillä Michel de Montaignea, joka on muuten idolini. Hän pystyi tekemään sen, mistä minä haaveilen: Kirjoittamaan esseitä. Aika monta. Sellaisia, joita luetaan vielä satoja vuosia kirjoittamisen jälkeenkin ja joita joku tuntematon ei kukaan siteeraa sekundaarilähteen avulla blogissaan. Ei sillä, Haigkin vaikuttaa ihailtavalta tyypiltä avoimine ajatuksineen ja terävine huomioineen.

Montaigne toteaa, että ihminen, joka pelkää kärsimystä, kärsii jo itse pelosta. Voi veljet, miten paikkansapitävää. En olisi itse sanonut paremmin, vaikka tiedän tarkalleen ilmiön, josta hän puhuu.

Minä pelkään kaikkea. Olen aina pelännyt. Varhaisimmista peloistani syytän Hälytys 911 -nimistä tv-sarjaa. Pelkäsin tulipaloa (pelkään vieläkin), murtovarkaita (en kerrostalon neljännessä kerroksessa enää niinkään) ja jopa kaasuvuotoa huushollissa, jossa mikään ei pelannut kaasun avulla. Pelkäsin sitä, että nielaisisin kieleni. Muut todennäköisesti toivoivat sitä.

Isosiskoni pelkää sitä, että hukun kylpyammeeseen tai että parvekkeen seinä pettää ja tipahdan maahan. Kiitti vaan sisko, yritän kyllä laihduttaa.

Suhtaudun helposti asioihin niin, että ne menevät pieleen. Kun niin sitten käy, luhistun, sillä en kuitenkaan oikeasti tietenkään tahdo asioiden menevän pelkäämälläni tavalla. Elämäntapaoppaiden mukaan vedän siis epäonnistumisia puoleeni, sillä universumi ei tunnista sanaa ”ei” ja kun toivon, etten oksentaisi, universumi tunnistaa vain sanan ”oksentaa”. Kansankynttilänä olen sitä mieltä, että universumi tulisi lähettää koulupsykologin tutkimuksiin pikaisesti, sillä kyllä noin vanhana pitää jo ymmärtää hiukan käsitteitä.

Vasemman käsivarteni tatuoinnissa lukee ranskaksi, ettei rakkaudessa ole pelkoa. Se ei toteudu ainoastaan suhteessa toiseen ihmiseen vaan myös suhteessa ja rakkaudessa omaan itseen ja koko elämään. Vaikka raamattu tältä osin viisaasti toteaakin, rohkenen silti muodostaa toisinaan myös täysin vastakkaisen mielipiteen: Minun rakkauteni suhteessa kaikkeen sisältää pelkoa välillä jumalattoman paljon.

Tänäänkin pelkäsin hirvittävän montaa asiaa. En jaksa edes luetella niitä kaikkia, sillä alan pelätä niitä uudestaan, jos niistä ehdin ylikään päästä. Pelkäsin mittanauhaa, peiliä, ajan loppumista, itseni naurunalaiseksi saattamista, paidan nousemista, housujen rikkoutumista ja muuta tällaista mullistavaa. Pelkäsin minä sitäkin, etten osaa tai jaksa kirjoittaa, jolloin rutiinini hajoavat ja kadotan elämänhallinnan ja sitä kautta elämäni.

Pelkäsin montaa muutakin asiaa ja ennen kaikkea sitä, että alan pelätä liikaa, jolloin lamaannun. Sitten hengitin syvään eikä mikään muuttunut paremmaksi. Mutta muistin, että asiat on asetettava mittasuhteisiinsa ja että ansaitsen itseltäni parempaa kuin päätöntä masokismia, jonka pakotan kaiken keskellä sadistiksi. Näillä soutelen yön yli ja herään aamulla uusiin kärsimyksiin.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *