Puoskarit ympärilläni

Kuten kaikenlaisista terveyspuoskareista jo tiedetään, tiedettä pystyy popularisoimaan mitä uskomattomimmin tavoin. Ihmiset uskovat, ostavat ja saavat lisäriesakseen katkenneet ihmissuhteet, kun aivan kaikki eivät kestä lahkolaisuutta, joka puoskarointiin sangen usein liittyy. Tämän kaiken väisteleminen on miltei mahdotonta, sillä sinänsä harmiton itseapu ja puoskarointi ei aina erotu toisistaan kunnolla. Houkutus parantua tai saada muuten vain parempi elämä ja siihen enemmän sisältöä tuntuu itse kustakin toisinaan varsin houkuttelevalta. Yksilötasolla kyse on äärimmäisen inhimillisestä ilmiöstä. Varmuuden vuoksi lainaan kuitenkin itseäni: aivan kaikenlaista sekoilua ei inhimillisyydenkään varjolla tarvitse suvaita eikä sallia.

Yksilötason väistely ei kuitenkaan riitä. Vaikka tieteen popularisointi on tarpeellista ja tärkeääkin, toisinaan niin onnistutaan tekemään siten, että kaiken eteen voidaan vain kirjoittaa sana pseudo-. Tuskinpa kukaan meistä on välttynyt neljän värin persoonallisuusteorialta. Meistä moni on istunut työajalla koulutuksia, joissa niitä on käsitelty ja osa meistä on kategorisoitu niin työhaastattelussa. Niin, vaikka tämä värijaottelu voidaan rinnastaa horoskooppimerkkeihin.

Vaikka unohtaisimme horoskoopit ja sen kaltaiset järjestelmät, ei tiedekään pääse yksimielisyyteen siitä, miten persoonallisuuden piirteet tai temperamentit voitaisiin yksiselitteisesti jaotella. Erilaiset teoriat keskustelevat keskenään, mutta ne eivät voi keskustella ihmisten kanssa, sillä me uskomme mieluummin horoskooppeihin.

Sitten päästään siihen yksilötasoon. Temperamentti ei tosiaan käsitä mitään yhtä tasoa ja taivutan sen täysin väärin, mutta apuvälineeksi itsetuntemuksessani riittää usein temperamenttini nimeäminen nopeaksi. Se kertoo olennaisen, vaikken sinänsä impulsiiviseksi tunnustaudu. Asiat hoidetaan välittömästi ja eilen olisi voinut olla jo perillä. Ikä on hionut särmiä ja tuonut sen verran malttia, että tajuan huolellisuuden merkityksen. Asiat pitää opetella hitaasti, jotta ne voi myöhemmin hallita nopeasti.

Jos temperamenttiani pitäisi kuvata fiktiivisellä hahmolla, joukosta valikoituisi ilman muuta Tasmanian tuholainen. Myönnän, ettei tuholainen aina vahingoilta välty, vaikka kasvua vanhemmaksi ja viisaammaksi tapahtuu koko ajan. Mutta näkisittepä eron, joka ilmenee eritoten leivonnassa! Nykyään jaksan jopa vaivata sämpylätaikinaa käsin. Välillä vähän raivolla, mutta tunnetilaa kukaan ei kysynytkään.

Istuin eilen ravintolassa sushilla, kun viereiseen pöytään istahti oikein miellyttävän näköinen ja oloinen mies. En yleensä katsele ihmisten syömistä, mutta hänen käsivartensa jokin hänessä kiinnitti katseeni. Ja sitten tajusin: Hän oli kreikkalainen jumala. Hän söi hitaasti. Siis sillä tavalla, kun normaalit ihmiset syövät. He ottavat sushikäärön puikkoihin, pyörittelevät sen nätisti wasabissa ja kastelevat sen lopulta soijassa.

Minä isken nigiriin kiinni aika väkivaltaisesti. Sen jälkeen hinkkaan sitä wasabissa niin, että saan minimoitua ajankäytön ja maksimoitua tahnan. Lopuksi isken sen soijakastikkeeseen ja heitän sen suuhuni kuin koripallon. Koska on kiire syömään seuraavaa, pureskelen nopeammin. Enkä minä sitä tahallani tee vaan siksi, että suhtaudun kaikkeen kuin pikajuoksuun – paitsi siihen pikajuoksuun. Karkeamotorisesti en voi kerskailla nopeudella.

Vuosien mittaan olen oppinut hyväksymään sen, että olen luonnostani nopea. Vaikka ulkopuolisen silmin saattaisin näyttää äärimmäisen kiireiseltä ja stressaantuneelta, en välttämättä sitä ole. Vietän aikaani vain tekemisen imussa. Ja se on ihan okei. Nopeudessa piilee etuja. Minun pitää ymmärtää, etteivät kaikki ole kaltaisiani ja onneksi eivät, sillä muuten vallitsisi katastrofitila. Mutta treffeille en voi ketään ravintolassa tapaamaani tuntematonta pyytää. Ellei se henkilö satu olemaan juuri se, joka viehättyy barbaarisista naisista.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *