Renki lomille ja isäntä töihin

Himoitsemme dopamiinia. Saamme sitä enemmän, useammin ja nopeammin, kun kasvatamme älylaitteen kiinni käteemme. Dopamiinin lisäksi lukuisat muut hormonit jylläävät aivoissamme, kun niihin syötetään vilkkuvia ja välkkyviä virikkeitä, jotka hoitavat homman kuin itsestään. Kuulostaako hyvältä? Tottakai, ja siksi päätelmä, jonka mukaan älylaite tekee meidät autuaiksi, on tyystin väärä. (Löysin aiheesta hyvän tekstin, lukekaa toki.) 

Useammin kuin kerran olen perustellut esimerkiksi vähäiseksi jäänyttä romaaninlukua tai vaikkapa televisiosarjoihin tutustumista sillä, ettei minulle tahdo arjesta aikaa jäädä. Tällöin syötän paksuinta valetta, minkä osaan. Aikaa nimittäin tuntuu olevan tuhlattavaksi asti. Törsään sitä sohvalla maaten puhelin kädessä.

Facebook, Instagram, Pinterest, WhatsApp, Twitter. Tässä esimerkkejä käyttämistäni sovelluksista, joiden parissa pystyn viettämään aikaa jumalattoman paljon tekemättä kuitenkaan yhtään mitään. Lisätään vielä Hesari, iltapäivälehdet ja pari peliä, niin saadaan aikaiseksi aikasyöppö, joka meinaa viedä minulta taiteen ja viihteen. Ja vielä väitän, että tässä vain tylsyyttä välttelen.

Älylaite ja erilaiset sosiaalisen median alustat toimivat mainioina renkeinä. Niitä voi käyttää työntekoon, kukaan ei myöskään kiellä sitä, etteikö niiden parissa saisi viihtyä. Mutta jos niiden takia lyö laimin ihmissuhteitaan, jos ne tulevat kasvokkaisen vuorovaikutuksen väliin, mikäli ne estävät tarttumasta kirjaan tai syventymästä mielenkiintoiseen elokuvaan, ollaan tiellä, jolta on hyvä kääntyä takaisin.

Älylaitteet ovat tulleet jäädäkseen ja jo se edellyttää, että niiden käyttöä pitäisi osata kontrolloida ja hallita. Kasvokkain vuorovaikutusta tarvitaan välttämättä, vaikka ihmissuhteita voi sosiaalisessakin mediassa löytää ja ylläpitää. Fyysisen kontaktin uupuminen on kuitenkin se, joka ihmistä lopulta vaurioittaa. Some ei tarjoa suoraan kosketusta eikä vuorovaikutusta voi näyttöjen välityksellä oppia.

Ihminen ei kuole hetkittäiseen tylsyyteen tai jatkuvan viriketulvan väliaikaiseen katkaisemiseen. Aivot on hyvä opettaa siihen, että välillä mitään ei tapahdu. Joskus dramaattisin käänne tapahtuu kirjan sivulla ja silloin vasta tapahtuukin! Aivot tarvitsee panna työhön eikä sosiaalisen median päättymätön räplääminen oikein sitä työtä tarjoa.

Toisinaan voi kuunnella musiikkia ja hengitellä. Levoton sometuspeukalokin rauhoittuu kyllä aikanaan ja voi huomata, ettei oma olemassaolo edellytä sitä, että on koko ajan saatavilla ja kärppänä paikalla siellä, missä kuvittelee kaiken tapahtuvan. Oikea elämä tapahtuu kuitenkin muualla ja illuusio siitä, että someseurattavien kauniit kulissit kiiltäisivät myös arjessa, on tosiaan vain illuusio. Jokainen sosiaaliseen mediaan julkaissut sen tietää.

Helppoahan se tässä on näppäimistön takaa jeesustella. Kuitenkin tämän oivalluksen kanssa taidan panna älypuhelimen hetkeksi pois ja tehdä sitä, mikä tällä hetkellä tekee iloiseksi. Kävin lenkillä metsänreunassa, poimin kymmenkunta pienen pientä kantarellia, seuraavaksi taidan lukea fyysistä kirjaa, jonka sivut tuoksuvat tarinoilta ja soittaa hetken pianoa. Luulen, että tämä kaikki yhdessä vapauttaa mielihyvähormoneja enemmän kuin yksikään iltapäivälehden klikkiotsikko.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *