Takapenkin raggarit
Pauliinalle, Miialle ja Katjalle, jotka tutustuessaan minuun ajattelivat, että olen viimeiseen asti umpiasiallinen ja hiukan takakireä kansankynttilä.
Ehdin elää yli viisitoista vuotta, kunnes oivalsin, ettei elämäni (ainakaan ainoa) tarkoitus ole olla kiltti ja nöyrä. Oivalluksessa meni siihen nähden pitkään, että muistan äitini tähdentäneen minulle jo pienenä alakoululaisena, ettei kaikkea tarvitse sietää, vaikka toisille haluaakin vain hyvää. Mielikuvissani täydellisyyttä edusti se, ettei kukaan opettaja ikinä joutunut minua huomauttamaan ja että kaveripiirissä rooliini kuului sopuisuus ja diplomaattisuus.
Sitten aikanaan pärähti. Teinikapinoissani pärähdin herätyskristillisiin piireihin ja kun mitta niissä tuli täyteen, aloin kapinoida siten, kuten normaalit ihmiset kapinoivat: Anarkialla. Aloin siis lyhyen matematiikan tunneilla lukiossa kirjoittaa runoja laskimen runttaamisen sijaan. Runot kertoivat sisäelimistä ja ruumiinavauksista.
Rupesin minä myös äänekkäämmäksi. Aloin uudella tavalla näkyä. Olin harrastanut musiikkia ja näyttelemistä, sikäli näyin aina. En kuitenkaan tarvinnut niitä enää apuvälineiksi näkyäkseni, vaan sain itsevarmuutta ja -luottamusta. Lisäksi lihoin viisitoista kiloa, mikä varmisti näkyvyyteni. Mutta se siitä emansipaatiosta.
Kun kerron tätä kaikkea nyt ystävilleni, jotka ovat tutustuneet minuun aikuisiällä, he luulevat minua patologiseksi valehtelijaksi. Jopa oppilaani kyseenalaistavat lapsuuteni ominaisuudet, joita he aina toisinaan kyselevät. He eivät meinaa uskoa, etten koskaan istunut jälki-istunnossa eikä minua koskaan tarvinnut komentaa. Heidän käsityksensä minusta lapsena on sama kuin minusta nyt reilu kolmekymppisenä: Tuulella käyvä villi rääväsuu, joka tietää, miten kuuluu käyttäytyä, muttei halua tehdä niin.
Onneksi tässä iässä voi saada ystäviä, jotka lähtevät mukaan kaikenlaiseen villiyteen. Olen kohta kolme vuotta istunut paikallisen opettajayhdistyksen hallituksessa ja sieltäkin löysin kaltaisiani.
Tsehovin Kirsikkatarhaa teatterinäyttämöllä tuskin voi pitää kovin villinä, mutta ainakin yritimme. Yhdistyksen teatteriretki kolmen tunnin pläjäykseen, jossa katarsiksen toivat valot, näyttelijäntyö sekä ehdottomasti jousikvartetti, vaati villi-ihmisiä toimimaan. Neljästä meistä esitykseen ja sitä kautta yhteiskuljetukseen osallistui vain kaksi, mutta saimme kuin saimmekin kollegamme referoimaan meihin ”takapenkin tyttöinä”. Nimitys ei tule siitä, että istumme takarivissä hiljaa.
Hulvattomimmissakin piireissä asuu aina vakavamielisyys, kun se koostuu aikuisista. Hauskanpito ja kovaäänisyys, jota ei peitellä, kuuluu aitoon elämään ja tilanteisiin, joiden koomisuus ja sillä herkuttelu lisäävät elämänlaatua. Kyllä sitä sitten itketäänkin, uidaan yhdessä syvissä vesissä ja kammetaan toisiamme ylös silloin, kun niin tarvitsee tehdä.
Tabujen ja sovinnaisuuden tabujen murtaminen on nähdäkseni hyvin tärkeää. Kun kohtaamme ihanteen, on hyvä pysähtyä kysymään, kuka ihanteen on luonut ja miksi se elää. Toisten loukkaamisesta pidättäydytään, mutta toisaalta jos joku loukkaantuu naurusta tai siitä, että puhutaan avoimesti asioista, joista on totuttu vaikenemaan siksi, että niin nyt on maailman sivu tehty, on hyvä kyseenalaistaa sekin. Maailma on muuttunut, mutta käytännöt eivät, ellei kukaan niitä muuta. Omassa tai ystävieni kuplinnassa ei ole mitään teennäistä tai laskelmoitua, mutta sen sijaan, että se pahan katseen alla vaikenisi sitä voi jopa vähän ryöpyttää.
En mene enää katsomaan venäläisiä klassikoita teatteriin keskellä viikkoa. Enkä taatusti, jos väsyttää tai masentaa. Nyt ei tehnyt kumpaakaan, muuten makaisin peiton alla vieläkin paossa pahaa maailmaa. Teatterikappale ristiriitaisuuksissaan vaikutti ja täytti siten tehtävänsä: Mitätön teos ei puhuttele, ei aiheuta tunnekuohuja, hiljennä, avaa suuta tai pane kirjoittamaan seuraavana päivänä.
Itse kunkin elämä muistuttaa välillä varmasti raskassoutuisuudessaan slaavilaista klassikkoperinnettä. Ei se mitään. Tärkeintä on, että voimme soutaa takapenkillä yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tekevät kaikenlaisista kulkupeleistä kodin.
Pauliinalle erityiskiitos eilisestä kulttuuririentoseurasta. Ensi vuonna mennään porukalla katsomaan, miltä kirsikkapuisto näyttää Roihuvuoressa.