Summa summarum: Saksalainen mies nai suomalaisen naisen. Sitten se kirjoittaa kirjan siitä, miten omituisen hassunhauskoja suomalaiset ovat. Daadaadaa, tämä nyt on kuultu. Vaan eipä olekaan. Tässä on toistaiseksi vuoden hauskin kirja – viihdyttävä, oivaltava, vähän kliseinen, mutta filosofian tohtorin kirjoittamana sopivasti yllättäväkin, ihmisyyttä ja parisuhteita kulttuurisidonnaisuuksia laajemmin pohtiva. Suosittelen.

Arvio: Minun suomalainen vaimoni (Siltala 2011) on kirjoitettu alunperin saksaksi. Eikä meidän tarvitse hävetä jälleen kerran sitä, mitä ne nyt sitten meistä ajattelee. Jostain kumman syystä Eilenberger rakastaa – parimetrisen määrätietoisen vaimonsa lisäksi – Suomea. Sehän on meille aina mukavaa luettavaa.

Kirjan suurin viehätys piilee siinä, että Eilenberger kuvaa maailmaa, joka alkaa olla isolle osalle suomalaisia eksoottista, nimittäin maaseutua. Vahvasti omaelämäkerrallinen romaani ajoittuu aikaan, jolloin nuoripari on menossa naimisiin kesällä Suomessa. Ja koska morsmaikun suku on maalta kotoisin, sieltä se paras huumorikin repeää.

On nimittäin niin ikävästi, että kaikki urbaanit cityihmiset muistuttavat maassa kuin maassa nykyään niin paljon toisiaan, ettei siitä ole paljon tarinoitavaa. Samoja latteja juodaan joka kaupungissa samalla globaalilla kökkö-englannilla small talkia viritellen toinen toistaan matkivissa eurooppalaisissa kahviloissa. Ei siinä ole mitään eksoottista.

Mutta  sen sijaan Eilenbergerin kielitaidottomassa appiukossa, jolta puuttuu yhteinen kieli vävypojan kanssa, mutta joka osaa silti korjata omin käsin mitä tahansa ja on harrastukseltaan radioamatööri, on paljonkin erikoista ainakin saksalaisen filosofin näkökulmasta:

”Mietin tietysti, miten ihmeessä Aulis on kielitaidottomana suomalaisena onnistunut vuosikymmenien ajan ylläpitämään ystävyyssuhteita radioamatööreihin ympäri maailmaa – mutta se on yksi niistä arvoituksista, joiden on paras antaa vain olla, mikäli ikinä aikoo Suomeen kotiutua.”

Tässä välissä on tosin pakko huomauttaa, että Eileberger asuu nykyään Kanadassa. Hmph.

Ennen häitään hän muistelee takaumien kautta ensivierailuja Suomeen, kaikkia outoja ihmisiä ja kokemuksia – hyttyset, yhteissaunat, sahtikännit ja Marimekon mysteerit käsitellään.

Aiheissa sinänsä ei ole mitään uutta. Mutta Eilenberger kirjoittaa niistä kerta kaikkiaan valloittavasti eikä täysin hampaattomasti. Filosofi osaa kertoa syvällisen hauskasti, mikä on mielestäni erittäin harvinainen taito. Luin kirjan hihitellen parissa illassa. Sitä voi pitää suosituksena.

Kaupunkilaista kirja viihdyttää myös siksi, että se toimii nostalgisena aikahyppynä Suomen aitoon, oikeaan maaseutuun! Tässähän melkein herkistyy keskustalaiseksi, niin eksentristä, mutta aitoa, vilpitöntä ja rehtiä Suomen kansa on! Tai oli ainakin omassa lapsuudessani kesämökkipaikkakunnalla (jossa muuten juotiin aina sahtia, hirvittävin seurauksin). Ja kuten monesti on todettu, mehän olemme latteinemme eurooppalaisessa katsantokannassa metsäläisiä kaikki – trendinuorisokin haluaa juhannuksena mökkibileet maalla eikä kaupungissa.

Lisäksi kirja on myös rakkausromaani – välillä suomalaisen vaimon ylistys meinaa jo käydä hermoon. Ei se nyt niin ihmeellinen voi olla; tavallinen suomalainen nainen!

Niinpä. 😉

Kenelle: Kaikille, jotka kaipaavat kevyttä, kivaa luettavaa. Ei niille, jotka vihaavat kulttuurisidonnaisia kliseitä.

Alkulause: ”Kuinka kaunis hän oli.”

Jälkimaku: Noh, ollaan me suomalaiset vaan tämmösiä vähän erikoisia kumminkin! Kyllä. Marimekot ja kaikki. Juu. Hulluja nuo saksalaiset. [Salaa mielissään]

Starat: 4-. Hyvän tuulen fiksu kirja saa aina pisteitä.