Carol Shields: Pikkuseikkoja

pikkuseikkoja.jpgSumma summarum: Keski-ikäisyyden ylistys. Sellaiseksi Carol Shieldsin postuumisti suomennettu esikoisromaani Pikkuseikkoja (Otava 2011, alkup. 1976) lopulta kehkeytyy. Kirjassa ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta Shieldsin taituruus arjen ja ihmisten kuvaajana näkyy jo esikoisessa. Jos Shields on uusi tuttavuus, suosittelen ennemmin myöhempää tuotantoa (esim. Larryn juhlat). Jos kuulut Shields-faneihin, tämäkin kannattaa lukea.

Arvio: Kirja käynnistyy vähän tahmeasti. Meinaan jo hermostua noin nelikymppisiin, mutta kuuskymppisiltä vaikuttaviin pikkukaupunki-kanadalaisiin ennen kuin alkaa tapahtua. Jostain syystä 70-luvun nelikymppiset teini-ikäisine lapsineen ja aviokriiseineen tuntuvat olevan todella pahasti keski-ikäisiä, mutta mehän emme haluakaan aikuistua. 😉

Suurten kertojien joukkoon sittemmin nousseen Shieldsin esikoinen ei poikkea sikäli muista, että tämäkin on kirjailijan kehityskertomus. Välillä tuntuu, että Shields on kirjoittanut kirjan vähän puolisalaa ja omaksi huvikseen (kuten päähenkilönsäkin esikoisromaaninsa) ja sitten se onkin sattumoisin julkaistu.

Jos juonen tiivistäisi pariin sanaan, niin nelikymppisen keskiluokkaisen pariskunnan elämä on melkein muttei ihan. Jotain pientä särmää ja jännitystä puuttuu ja puolisoiden suhdekin on päässyt etääntymään lievästi, muttei vakavasti. Vähän vain.

Ystäväpiirissä touhutaan kaikenlaista, mitä nyt keski-ikäiset touhuavat (kuten eroavat tai peittelevät elämänvalheitaan), kutsuilla käydään ja teini-ikäisten lasten metkuja ihmetellään. Päähenkilö-naiskirjailija kokee vierautta omassa elämässään ja huomaa yhtäkkiä, ettei oikein tunne läheisiäänkään, jotka ovatkin täynnä yllätyksiä.

Lopulta kirja pääsee vauhtiin ja alkaa vetää. On jopa hämmentävää, miten tunnistettava Shieldsin kertojanääni on ekasta romaanista asti: kieli on huolellista ja nautittavaa, henkilöt uskottavia, romaani soljuu viihdyttävästi ja mutkattomasti eteenpäin.

Myöhempien romaanien nerous ja omaperäisyys vielä puuttuvat, mutta kyllä tämä on ehdottomasti luokkaa ”kanadalainen laatukirjallisuus” eikä lainkaan turhaan suomennettu.

Kenelle: Shields-faneille. Perusromaania etsiville – ei liian jännää, mutta ihan laadukasta.

Alkulause: ”On sunnuntai-ilta.” (Mielestäni alkulause todistaa tällä kertaa parhaiten sen, mitä yritän koko pitkällä arviolla kuvata. Olisin voinut postata pelkän alkulauseen.)

Jälkimaku: Pitäiskö vielä tempasta jotenkin ennen keski-ikää. :-/ Tiesittekö muuten, että Shields on alunperin jenkki ja muuttanut Kanadaan vasta parikymppisenä? Minä en.

Starat (1-5): 3,5. Suuren Pulitzer-palkitun kirjailijan romaaniksi vähän lagom, mutta esikoiseksi yleensä kypsä ja kaiken kaikkiaan hieno.

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Silkkipuseroangsti

Häiritseekö ketään muuta etenkin anglosaksisten kirjailijoiden taipumus jatkuvaan vaatteiden kuvailuun?

Olen lukenut tänä keväänä suomennettua Carol Shieldsin esikoisromaania ”Pikkuseikkoja” (Otava 2011). Se on ihan ok, taattua Shieldsiä, mutta jos ei ole Shieldsiin vielä tutustunut, suosittelisin melkein mitä tahansa muuta myöhempää romaania ensin (esim. Kivipäiväkirjat tai Rakkauden tasavalta).

Tykkään Shieldistä, mutta mikä siinä on, että etenkin kanadalaisten tai amerikkalaisten naiskirjailijoiden pitää kuvailla vaatteita niin typerästi ja tarkasti? Esimerkki yhdeltä sivulta, boldaukset mun:

”Hänen siippansa Alfred, joka on muuttanut pois kotoa, on huoneen toisella puolella seurassaan kylmäkatseinen vaaleaverikkö, jolla on merenvihreä silkkinen kotelopuku. Silkkipuseroon ja kirsikanpunaisiin housuihin pukeutunut Ruthie seisoskelee yksinään, siemailee boolia ja näyttää juopuneelta eikä ollenkaan iloiselta. Olen juuri menossa puhumaan hänen kanssaan, kun huomaan suunnattoman paksun miehen, jolla on karkea villakangaspuku.”

But why? Henkilökuvaukset toimisivat loistavasti ilman vaatteitakin, mutta sen sijaan juutun itse kuvittelemaan, millainen silkkipusero ja minkäväriset ovat kirsikanpunaiset housut ja mitä hiton väliä sillä on?

Ongelma on varmaan siinä, että vaikka olisi tarkoitus kuvailla tyylikkäitäkin ihmisiä, nämä vaatteet kuulostavat mun mielestä yleensä vain typeriltä. Jotenkin teksti olisi ajattomampaa ilman villakangaspukuja: mielestäni vaikka hiusten, parran tai muun ulkonäön kuvailu riittäisi ja toimisi paremmin.

Tämä ei ole vain Shieldsin tai naiskirjailijoiden ongelma, vaan ko. maanosan kirjallisuuden yleinen maneeri, olen huomannut. Kai niitä opetetaan jossain yliopiston kirjailijakurssilla tarkkailemaan ihmisten vaatteita ja kirjoittamaan tuntikausia kuvauksia erilaisista silkkipuseroista?

Kulttuuri Kirjat Ajattelin tänään