Karu totuus kirjailijavierailuista

Jos suuri yleisö tietäisi, millaisen työmäärän hikeä ja tuskaa kansainväliset kirjailijavierailut vaativat, niin kaikki kirjasto- ja kirjakauppavisiitit tulvisivat nimmarinpyytäjiä jonoina kadulle asti. Ihan vain säälistä jos ei muuten. Ja kaikesta ennakkotyöstä huolimatta ne eivät mene aina siltikään niinku Strömsössä.

Meillä on tällainen viikko edessä, kun ranskalainen Claudie Gallay saapuu Suomen vierailulle (jonka hän kerran sopivasti ennen vimmaisesti markkinoituja viime syksyn kirjamessuja jo perui, mutta saa anteeksi kun järjesti uuden mahiksen). Älkää ymmärtäkö väärin: on tietenkin joka kerta yhtä hienoa, kiinnostavaa ja jännittävää, kun joku kotimaansa suuri stara saadaan tänne asti. Useimmiten he ovat juuri niin karismaattisia, henkeviä ja ystävällisiä kuin suurten kirjailijoiden kuuluukin olla. Toisinaan sitten taas ei, mutta jääköön ne totuudet toiseen kertaan.

Sitten tulee se mutta. Ennen kuin vierailu on ohi ei ikinä voi olla varma siitä, meneekö ylipäänsä mikään putkeen. Kerron elävän esimerkin viime keväältä, joka sai vannomaan, että ulkomailta ei kutsuta ketään enää ikinä.

Päätimme nimittäin uhkarohkeasti fiksata eräälle tässä anonyymille kiinalaiselle menestyskirjailijalle pohjoismaisen turneen. Ei ihan pikku homma. Ensinnäkin pitää sopia naapurimaiden kustantajien kanssa aikataulut, saada ne sovitettua jotenkin kotimaansa suurstaran globaaliin aikatauluun, järjestää muiden myötämielisten Suomessa sijaitsevien Kiinan instituuttien, yliopiston ja kulttuurin edistäjien kanssa Suomen vierailua, ohjelmaa ja isännöintiä, fiksata hieno lehdistötilaisuus kutsuineen ja tarjoiluineen sekä tietenkin hoitaa kaikki muu normaali media- ja markkinointihässäkkä dinnereineen, Suomenlinnan visiitteineen jne.

Aika paljon hommaa siis parin kuukauden ajan. Ensimmäinen kylmä hiki meinasi tulla, kun kirjailijatähti oli tiedustellut, onko hänellä Pohjoismaissa oma yksityiskone käytössä. Siis lentokone.

No tuota. Ei? Olimme tietenkin buukkailleet halvimmat mahdolliset Blue one -lennot turre-luokassa. Tässä vaiheessa upgreidasimme dinnerit. Emme olleet tajunneet kutsuneemme Madonnan kaltaista Kiinan tähteä. Lisäksi noin viikkoa ennen vierailua erinomaista englantia kirjoittava tähti kertoi puhuvansa vain kiinaa (vaikka hän oli aiemmin Lontoon kirjamessuilla puhunut suomalaisten kanssa varsin kohtuullista englantia). Ahaa. Siispä buukkaamaan tulkkia koko reissun ajaksi.

Hieman siis alkoi jännittää ennen vierailuviikkoa. Mutta eipä olisi kannattanut: kävi nimittäin ilmi, että kirjailija oli oikeassa – privaattilentsikalle olisi ollut käyttöä.

Tuli tämä tuhkapilvi. Ja kas, se tulikin niin, että kirjailija ehti käydä muissa Pohjoismaissa, mutta jämähti Norjaan ja koko Suomen vierailu peruttiin. For good.

Eipä siinä – sitten vaan perumaan kolmen päivän vierailuohjelmaa ja soittelemaan kaikille hienoille ihmisille.

Tarvitseeko edes mainita, että suomennetusta kirjasta ei tullut täällä bestselleriä.

Pidelkää siis peukkuja, että saamme tällä kertaa kirjailijan maahan asti – kerron loppuviikosta miten kävi.

 

Kulttuuri Kirjat Työ Ajattelin tänään

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

vanhan_lapsen_tarina.jpgSumma summarum: Jatkan valitsemallani linjalla entisten sosialististen maiden nousevan kirjallisuuden ylistystä. Itäberliiniläiseen perheeseen syntyneen Jenny Erpenbeckin (s. 1967) esikoisromaani Vanhan lapsen tarina (Avain 2011) ei päästä otteestaan. Kadulta löydetään tyttö, jolla on vain ämpäri kädessään eikä tietoa tai muistikuvaa mitään muusta. Niinpä hänet sijoitetaan lastenkotiin. Kuka tyttö on ja miksi? Varaudu lukemaan yhdeltä istumalta.

Arvio: Erpenbeckin kieli on hämmentävää. Pitkillä tiukoilla päälauseilla hän luo oudon, kafkamaisen maailman, jonka keskiössä elää hylätty ja hylätyksi haluava tyttö. Vähintään yhtä kiinnostavia ja raadollisia ovat ympäristön reaktiot, sekä aikuisten että muiden lasten.

Omituisinta on se, miten sitkeästi mitään muistamaton lapsi ehdoin tahdoin haluaa kiusatuksi ja nauttii asemastaan koulun arvoasteikon alimmalla ja hyljeksityimmällä portaalla. Tarina kuvataan äärimmäisen etäännytetysti ja lukija tuntee kaikesta kiusaamisesta huolimatta sääliä tyttöä kohtaan vain ajoittain.

Äärimmäistä on myös tytön vastenmielisyys: hänet kuvataan muodottomaksi ja hahmottomaksi, ympäristön mielestä kerta kaikkiaan luotaantyöntäväksi olioksi. Jotain vikaa tai poikkeavaa tytössä selvästi on, mutta lukija ei saa kiinni siitä, mitä:

”Opettajan on katsottava häntä vastentahtoisesti. Opettaja ei voi kuin ihmetellä tuota otusta. Otus esittää puomilla laimeaa liikehdintää. Kuin maailmanalun vedestä kuivalle maalle siirtyminen. Tai tyttö juoksee ja juoksee, ja on pitkän juoksunsa päätteeksi valju kuin paperi.”

Ei tarvitse lukea kirjallisuustiedettä ymmärtääkseen, että tässä on nyt kuvattu hyvin klassinen toinen. Eikä tarvitse lukea valtiotiedettä ajatellakseen, että lastenkodin muurien suojaan väkisin hakeutuva tyttö on kuin Itä-Berliinistä Länsi-Berliinin puolelle heitettu ossi. Kömpelö, köyhä, muistinsa ja historiansa menettänyt, todellisuudesta vieraantunut muukalainen.

En muista kovin usein lukeneeni yhtä vaikuttavaa ja järkyttävää kuvausta toiseudesta. Voisin kuvitella, että kuka tahansa vieraaseen kulttuuriin tai maahan vasten tahtoaan heitetty ihminen saattaisi löytää tästä jotain tuttua.

Tyttö haluaa hautautua näkymättömiin ja kätkeä oman persoonansa, joka vaikuttaa siltä, että sitä ei ole. Joku tai jokin on riistänyt häneltä ihmisyyden, ja vain lyhyet välähdykset antavat pieniä viitteitä hänen historiastaan.

Lopulta ympäristö alkaa käyttää häntä hyväkseen omana uskottunaan, sillä persoonaton ja tahdoton olento sopii muiden persoonan jatkeeksi täydellisesti.

Juonta paljastamatta voi kertoa sen verran, että lopulta teemaksi nousee suuri valhe. Pidän kirjoista, jotka onnistuvat yllättämään. Esikoisteoksena kirja on uskomattoman kypsä ja persoonallinen.

Puhuin kirjasta töissä kollegoiden kanssa ja kuulin loppuratkaisusta täysin erilaisen, mutta tietysti ihan yhtä oikean tulkinnan, mikä tekee kirjasta vielä moniulotteisemman. Ratkaisua miettiessäni palaan itse jostain syystä ensimmäisen sivun ämpäriin ja kuvittelen keksineeni vastauksen siitä: se on liian korostettu ollakseen vain ämpäri. 😉

Vanhan lapsen tarina on karu kuvaus ihmisen pimeästä puolesta, siitä, miten helposti potkimme potkittuja tai syrjimme sitä, mitä emme ymmärrä. Kuulostaa lievästi ajankohtaiselta.

Kenelle: Niille, joiden mielestä Berliini on Euroopan ”it”-kaupunki. Ei vaikea, mutta vaatii vähän yrittämistä. Erpenbeck on Euroopassa palkittu ja lähes parillekymmenelle kielelle käännetty – siitä suositus trendikkäille Berliini-faneille intellektuellien lisäksi. 😉 (Tai trendikkäille JA intellektuelleille Berliini-faneille.) 

Alkulause: ”Kun tyttö löydettiin, hän seisoi öisellä kadulla tyhjä ämpäri kädessä, kauppakadulla, eikä sanonut mitään.”

Jälkimaku: Jestas. Mutta miksi ämpäri?

Starat: 4,5. Harvinainen esikoinen.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen