Pistän pääni piiloon ihanaan viileään hiekkaan ja kuvittelen olevani Balilla sukeltelemassa turkoosissa meressä. Siltä minusta ajoittain tuntuu, kun mietin tulevaa elämänmuutostani sekä sitä jo meneillään olevaa; haluan mennä piiloon.  Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olen hautautunut internetin ja blogien saloihin, jotta saisin enemmän ymmärrystä pääni sisällä käyvälle valtavalle pyörremyrskylle ja tunteiden ehkä hormonienkin sekamelskalle.

Olen yllättynyt googlailtuani aikani raskausajan tai sen jälkeisen ajan äitimyytteihin liittyviä blogikirjoituksia -tämä aihehan on nyt pinnalla! Huoleni on siis hyvin ajankohtainen. Myös erilaisista mielenterveyteen liittyvistä vaivoista halutaan selkeästi kirjoittaa avoimemmin ja olen lukenut useita rohkaisevia kirjoituksia täällä Lilyssäkin.

Mitä äitimyytteihin tulee, tuntuu Irene Naakka antaneen rohkaisua (jopa luvan) useille äidille kirjoittaa siitä, miten kaikki ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa ja vauvantuoksua. Tuntuu hassulta jo nyt kirjoittaa tästä, koska en ole vielä edes siellä. Enhän voi tietää jos hurahdan aivan täysin ja elämäni on hattaraa ja vauvantuoksua kun möttiäisemme syntyy. No, ei siinä varmaan pelkästään ihan niinkään käy, mutta vielä ei ehkä kannattaisi maalailla piruja seinille. 

On niin lohdullista kuulla,kun joku sanoo, että on ok olla peloissaan jopa kaivata entistä elämäänsä. Itselleni tämä tuli täytenä yllätyksenä, kun kaikki tuntui romahtavan jotenkin kerta heitolla niskaani -onko minusta tähän sittenkään? Missä on peruutusnappula?  Eihän tällaisia sanoja saa sanoa ääneen kenellekään, mitä jos minusta ei ole äidiksi tai vastuu on liikaa. Entä jos rahani eivät riitä kaikkeen ja lapseni tulee olemaan sen takia aivan onneton. Paljonko pitää olla rahaa, että lapsi on onnellinen? Mitä jos jään työttömäksi, mitä jos mieheni menehtyy? Aivan kamalia asioita. Miksi en vaan jättänyt lasta tekemättä ja jatkanut elämää turvallisessa kepeässä kuplassani? Niin, siinä lapsen kaipuisessa kupalssa jossa en ollut ehkä täysin onnellinen. Se onkin tässä lähiaikoina unohtunut aika usein, minä kaipasin aivan valtavasti sitä lasta, vastuuta sekä hoivattavaa. Nyt pelkään sitä enemmän kuin mitään.

Silloin kun pelkojen tai ahdistuksen kanssa ei pysty enää elämään, ne hallitsevat arkea tulisi hakeutua avun piiriin. Äitiyteen pitäisi pystyä valmistautmaan odottavaisin mielin eikä valtava betonimöhkäle rinnusten päällä. Mieli pitäisi saada puhtaaksi ja avoimeksi uudelle tulokkaalle.

Onko avun piiriin hakeutuminen ollut helppoa ja oletteko saaneet apua? Läimäistäänkö tietoihin heti masentuneen dg ja miten paljon se haittaa elämää tulevaisuudessa? Miksi tällaisia pitää edes yhteiskunnassamme miettiä? Koska minä ainakin henkilökohtaisesti tiedän, että mt-diagnoosit saattavat haitata oleellisesti tulevaisuudessa.