Ikuisen asuntovelan palkintona ihana koti
Uusi koti on nyt meidän, se on oikein ihana! Meillä on tilaa ja kaikki toimii pienelle tulevalle perheellemme ihanteellisesti. Pötkyläkin saa oman huoneen ja oikean kodin mihin syntyä ja elää ensimmäiset elinvuotensa.
Unelmani punaisesta tuvasta maaseudun idyllissä saanee nyt kuitenkin väistyä, koska böndeltä ei vaan löydy sopivaa työtä. Emme nyt varsinaisesti ole etsineetkään (vielä). Toisen akateeminen tutkinto ja toisen korkeakoulutus eivät mahdollista böndeläistymistä kovin jouhevasti, joten pakotetusti joudumme valitsemaan ”ikuisen” asuntovelkaisuuden kaalliimmilla alueilla.
Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, minulla tai miehelläni ei monista sattuneista syistä ole ollut joko mahdollista tai ajankohtaista ostaa omaa asuntoa aikaisemmin, vaikka emme ihan parikymppisiä enää olekkaan. Tämä tietenkin johtaa siihen, että olemme melko iäkkäitä ensiasunnon ostajia ja tästä seuraa se, ettei pelivaraa kovin moniin liikkeisiin enää ole, koska a. asuttamallamme alueella asuntojen hinnat eivät ole aivan matalimmasta päästä b. emme ole tulevia perijöitäkään. Tie on muutenkin raivattu elämässä omin pikku kätösin tähän pisteeseen missä nyt olemme. Kenties yhteensopiva menneisyytemme on johdattanut meidät pariskunnaksi ja pystymme ymmärtämään toisemme polkuja.
Mitä ajatuksia teissä herättää ”ikuinen” asuntovelkaisuus? Miten te myöhemmällä iällä (voiko näin enää edes nykymaailmassa enää sanoa) pariutuneet olette ratkaisseet asumiskysymykset?
