Raskausajan masennustako?

Miten pitäisi suhtautua, kun odottavan äidin mielen valtaakin yllättäen synkkyys ja pelkotilat?

Epämieluisat tunteet saattavat tulla aivan odottamatta ja uutena osana onnea hehkuvaa odotusta. Vauva on ehkä ollut niin hartaasti toivottu, ettei tilaa muille (etenkään pelonsekaisille) ajatuksille vauvakuumeen ympärillä ole jäänyt. 

Olen nostanut aikaisemmissa kirjoituksissani esille mielessäni pyörivät teemat laajemmin ja tullut omalla kohdalla johtopäätöksiin ”sairastavani” joko raskausajan masennusta (tai se on puhkeamassa) tai sitten kärsin muusta ajoittaisesta hallitsemattomasta pelkotilasta tai paniikkihäiriöstä. Peloista, jotka liittyvät nimenomaan tulevaan äitiyteeni sekä vastuusen pienestä ihmisen alusta sisälläni. Sekä tähän koko elämän mittaiseen vastuuseen.

Teemaa netin syövereistä hieman tutkisteltuani törmäsin mm. Irene Naakan haastatteluun (Kauneus&Terveys, Terveys.fi) jossa Irene kertoo avoimesti synnytyksen jälkeisestä mielen vallanneesta pelkotilasta ja äitiydstä nauttimisen vaikeudesta. Koin pientä helpotusta siitä, etten ole synkkien pelkojeni kanssa aivan yksin, vaikka vastaavaa tunnetta en kenellekään toivo. Kahmaisin samalla kaikki Irenen kirjoitukset aiheesta, kyllä kosketti!

Tällä hetkellä omat pelkofiilikset ovat nousseet siedettävyys käyrällä melko korkeiksi ja joudun tutkailemaan menevätkö nämä ohitse vai turvaudunko mahdollisen avun piiriin esim. kääntymällä neuvolan puoleen.

Onneksi on juhannus ja muutama päivä aikaa lepäillä.

Ihanaa juhannusta sateista huolimatta!