Sanotaan, että tieto on valtaa ja tuskaa. Voi hyvinkin olla, mutta usein se on myös tylsää. Se, että tietää, merkitsee sitä, että opittavaa on vähemmän, ja mitä enemmän opit, sitä nopeammin kaikki uusi hupenee. Muistan ne yöt, kun makasin valveilla aamupostin tuloon saakka ja siitä eteenpäin, kuuntelin viereisen tarinoita, kyselin, vastailin ja kaikki oli uutta. Sitä haluaa äkkiä tietää toisesta kaiken, ja oppia tuntemaan toisen läpikotaisin. En väitä, että olisin vielä lähelläkään läpikotaista, mutta uutta tulee harvoin ja alan kadehtimaan niitä, jotka hehkuttavat ANNA-lehdessä sitä, miten ”Opin hänestä joka pävä jotain uutta”. Onko tämä edes mahdollista, voiko joku olla niin täynnä uutta, että noin käy vielä kymmenenkin vuoden jälkeen? 

Toisaalta tiedossa on myös hyvääkin, voit itseksesi hykerrellä kaikista intiimimmeilläkin tiedoilla, tai ystävien tapauksessa auttaa suunsa täyteen ruokaa tunkenutta ystävää vastaamalla tälle esitettyyn kysymykseen. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, vaan toinen lukee kehostasi ja luet toisen kehosta. Ei tarvitse hävetä, ei tarvitse feikata. Uskaltaa sanoa, itkeä, avautua ja päästellä ilmoja vapaasti. Osaa olla hiljaa oikealla hetkellä. 

Tieto on kaksipiippuinen juttu, mikäpä ei olisi. Siinä missä haluasin elää alkuhuumissani, kerätä uutta ihanaa tuoksua nenääni ja lennättää perhosia vatsassani jokaisen puhelinpiippauksen jälkeen, en missään tapausessa haluaisi luopua siitä, mitä nyt on. Voisinko saada kaiken ? Olen usein kysynyt samaa kysymystä ilman myönnytystä. Mennyt on mennyt. Tulevasta en tiedä mitään, mitä siis valitan, juurihan sanoin sen mitä kaipaan. Kun en tiedä mitään. Harmi vain, etten pääse nauttimaan siitä, kun opin uuden, sillä silloin uusi on jo mennyt ja mennyt on mennyttä, ja se on jo tylsää tietoa.  Onneksi voin kuitenkin ihanan usein sanoa: ”I don’t know”.