Oh, what a joy I didn’t wake up dead

Ilo on  helppoa. Pitkät aamut, alastomuus, käsistä pitäminen, kaduilla laulaminen ja Turun saaristo. Miksi siis olen niin usein niin tyytymätön ? Maailma tarjoaa toinen toistaan höpsömpiä ilonaiheita, mutta ei maistu. Sitä aina masentuu siitä mitä ei ole ja unohtaa sen mitä on. Ja kun se mitä on makaa väsyneenä vieressä, sitä osaa vain harmitella, että joutuu valvomaan yksin ja tyytymään tylsistyneenä kuluttamaan aikaansa kirjoittamalla nukkuvan selkään täysin päättömiä ranskankielisiä lauseita. 

Mutta miksi valitan ? Miksi haluan olla usein enkä tyydy olemaan joskus, tai miksi halpa kahvi ei maistu? Valitan ihmisille aina heidän negatiivisuudestaan, vaikken itse oikeasti olekaan yhtään sen positiivisempi, vaan haavilen salaisesti olosta yhtä kauniina, kekseliäänä ja onnellisena, kuin Amélie Poulain. 

Ja koska usein päätän täysin turhia asioita, (muita en edes osaa päättää), päätin vakaasti yrittää olla juuri sitä mitä haluaisin olla, hyvällä tavalla hämmentävä ja oudon suloinen. Lähden pääni sisältä, enkä edes aio päästä tavoitteeseeni, sillä erään sananlaskun mukaan: ”Onnen odotus on onni itse, onnen täyttymys on sen surma.” 

Odotuksen tuoksinassa voi muistaa, että elämä on juhla, vaikkei aina juhlaa olekaan.