Virheiden tekemisen sietämätön keveys

Kuinka lukemattomia kertoja onkaan tullut tehtyä virheitä. Isompia ja sitten niitä pienempiä. Kumpiakin ehkä tasaiseen tahtiin. Varmasti. Sillä tavalla, että viikottain tietää kyllä jotain tehneensä. Unohtaa sovitun tapaamisen tai tiputtaa lempimukin. Nämä virheet ovat kai ihan tavallisia. Ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Sellaista sattuu, tiedäthän.

Inhimillisyyttä on kuitenkin varsin hankala löytää silloin, kun tapahtuu niitä oikeasti isoja virheitä. Silloin kun oikeasti epäonnistuu. Jollekin se voi olla tentistä huono arvosana ja toiselle epäonnistuminen työyhteisössä. Toisen kokemuksen pienuutta tai suuruutta kun ei kukaan muu voi määrittää. Jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan ja siinä missä toinen kuittaa tietyn epäonnistumisen olankohautuksella, on se toiselle pieni maailmanloppu.

Häpeä epäonnistumisesta kuristaa kurkkua ja ahdistus velloo sisällä. Miten saatoinkaan arvioida tilanteen näin väärin. Miten edes kuvittelin kykeneväni tähän. Mitähän muut nyt ajattelevat.

Usein virheiden ja epäonnistumisen hetkellä toista lohduttamaan tarkoitetut sanat, kuten: ”kyllä se siitä”, ”ensi kerralla sitten paremmin” tai ”ei kannata jäädä murehtimaan” eivät juurikaan auta. Samalla tavalla kuin ei auta sekään, että sanot lapselle ikävän ja surun keskellä ”älä itke” tai ”olehan nyt reipas”.

Uskoisin etten ole yksin todetessani seuraavan: kyllä kannattaa itkeä! Kannattaa parkua räkä poskella omaa epäonnistumistaan. Huutaa, vihata ja inhota. Antaa kaikkien tunteiden tulla. Hyväksyä oma inhimillisyytensä ja ihmisyytensä ja ennen kaikkea hyväksyä kaikki tunteet osana omaa inhimillisyyttään. Osoittaa empatiaa itseä ja muita kohtaan. Jokainen meistä on vain ihminen ja jokainen meistä kokee epämiellyttäviä tunteita, jotka kuuluvat elämään. Halusi sitä tai ei.

On osoitettu, että negatiivisten tunteiden hyväksyntä lisää hyvinvointia. Helppoa se ei siitä siltikään tee. Kyllä minäkin ottaisin mieluummin vain ne mukavat ja kivat tunteet. Iloa, onnea ja rauhallisuutta ainoastaan -kyllä kiitos!

Mutta mitä sitten, kun junassa itkevä lapsi ärsyttää tai oma epäonnistuminen hävettää. Helpompaa olisi vain todeta, että ehei, ei kiitos sittenkään näitä tunteita. Siirretäänpäs nämä inhottavat otukset syrjään sinne mielen syvimpiin sopukoihin ja jatketaan eteenpäin. Periaatteessa ihan toimiva ajatus mutta käytännössä ei sitten kuitenkaan. Mieli nostaa asioita ja ajatuksia tietoisuuteemme. Myös niitä ikäviä vaikka sitä koittaisimmekin välttää.

Mitähän sitten oikeastaan tapahtuisi jos hyväksyisi kaikki negatiiviset tunteensa? Kaikki virheet ja epäonnistumiset. Elämän.

Kaatuisikohan maailma siihen?

Mitähän jos antaisi myös toisille luvan olla ihmisiä. Jättäisi sättimättä jokaisesta virheestä ja toteaisi vain ”sellaista sattuu meille kaikille”. Ja opettelisi sanomaan sen myös itselleen. Sellaista sattuu. Jokainen tekee virheitä. Epäonnistuu. Mokaa. Sanoo typeryyksiä.

 

Koska sellaista se inhimillisyys on.

Tiedäthän.