Oi jospa onnen löytäisin
Viime aikoina voimakasta suosiota on nauttinut ajattelutapa, jossa korostetaan mahdollisuuttamme elää jatkuvasti seesteistä ja onnellista elämää, sekä päästää irti kaikista negatiivisista tunteista ja elämän kärsimyksistä. Erilaisten henkisten valmentajien määrä on kasvanut tällä saralla päätähuimaavaa vauhtia ja uusia valmennuksia aiheesta syntyy kiivaalla tahdilla. Eikä siinä, uskon että näissäkin asioissa ihmiset haluavat vain toistensa parasta. Uskon myös, että joku voi näistä valmennuksista kokea saavansa kaipaamaansa apua. Mielestäni on joskus kuitenkin erittäin aiheellista palata aivan perusasioiden äärelle ja viheltää peli poikki, kun opit ja neuvot alkavat mennä reipasta kyytiä metsään. Perusasia on esimerkiksi se, että negatiiviset ajatukset ja tunteet ovat positiivisten ohella osa elämää ja osa tunteiden kirjoa. Negatiiviset tunteet eivät ole ”mielen tuottamaa harhaa tai illuusiota”, kuten olen joskus nähnyt ikävä kyllä kirjoitettavan. Elämä ei myöskään ole (eikä sen kuulukaan olla) jatkuvaa onnea ja seesteisyyttä vaikka sitäkin se toki aika ajoin on ja hyvä niin. Ei ole keinoa poistaa epämiellyttäviä tunteita tai estää niitä tulemasta. Ne kuuluvat elämään.
Tunteilla on tärkeitä tehtäviä. Ne antavat meille tietoa ympäröivästä maailmasta ja sen tapahtumista. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että tunteiden hyväksyntä vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiimme. Hyvinvointia lisäävää vaikutusta ei ole puolestaan osoitettu olevan tunteiden kieltämisellä tai niiden välttelemisellä, päinvastoin vaikutus on usein negatiivinen. Ihmismieli on sellainen, että käsittelemättömät asiat pulpahtavat kyllä jossain vaiheessa tietoisuuteemme. Ne voivat tuntua ahdistuksena, suruna tai vaikkapa fyysisinä oireina. Pettymykset, menetykset ja epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden tuottamat vihan ja surun tunteet ovat aitoja ja kertovat tärkeää viestiä siitä, miltä jokin asia tai tapahtuma meistä tuntuu.
Negatiivisten tunteiden hyväksyminen ei tarkoita, että annamme itsellemme luvan jäädä vellomaan näissä tunteissa. Tavoitteena on, että kohdattuamme ja käsiteltyämme myös ikävät tunteet ja tapahtumat, näiden asioiden tietoisuuteen tuleminen ei aiheuta enää niin suurta kärsimystä kuin aiemmin. Tätä kautta pystymme hyväksymään menneisyyden ikävät asiat ja tapahtumat, lempeästi ja myötätuntoa itseä kohtaa kokien. Meillä ei siis ole syytä tai tarvetta pyristellä irti ikävistä tunteista vaan pikemminkin hyväksyä ja käsitellä nämä tunteet. Tämä toki silloin kuin yksilö on omassa elämäntilanteessaan ja voinnissaan kykenevä tällaiseen prosessiin.
Ihmiset eivät myöskään valitse itse omaa kärsimystään. Eritoten eivät ne, jotka kärsivät mielenterveyden häiriöistä. Mielenterveyden häiriöiden kanssa kamppailevat eivät voi päättää olevansa terveitä. Eikä siinä, jos niin olisi, olisin enemmän kuin onnellinen (ja tulevaisuudessa erittäin työtön). Kaikki eivät siis voi valita omaa onnellisuuttaan, vaikka sitä haluaisivatkin. Ihmisen mieli ei ole niin yksioikoinen. Asioiden positiivisten puolien näkeminen on toki hyvästä, mutta se ei kuitenkaan pelasta syvästä masennuksesta kärsivää, voimakkaan ahdistuksen kanssa kamppailevaa tai ihmistä, joka kokee selittämätöntä pahaa oloa.
On huolestuttavaa ja harhaanjohtavaa, että onnesta on tehty kauppatavara ja ainaisesta tyyneydestä ja seesteisyydestä jonkinlainen päämäärä, johon jokaisen tulisi pyrkiä. Kukaan ei siihen kykene, eikä ole syytäkään. Vanha lausahdus: ”ei oikotietä onneen” pätee siis tässäkin.
Hyväksytään asioiden inhimillisyys ja keskeneräisyys. Siitä on hyvä aloittaa.