Monesti vuosien varrella olen ollut ihan hitsin ylpeä tästä meidän tasa-arvostamme. Ajatellut, että onpa mahtavaa, että saadaan elää tällaisessa maassa, jossa vallitsee sukupuolten välinen tasa-arvo, naisia arvostetaan ja ihmisoikeudet ovat kunnossa. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asioiden eteen tehdään valtavasti töitä ja askeleita kohti tasa-arvoa näissä asioissa otetaan koko ajan. Meillähän menee oikeastaan aika hyvin.

Hiljattain tuli kuitenkin aika, jolloin jouduin astumaan ulos omasta mukavasta kuplastani, jossa tasa-arvo kukoistaa ja kaikki on mainiosti. Mainittakoon vielä, että siellä kuplassa oli oikein mukava elellä.

Tullessani ulos, jouduin pohtimaan uudestaan aika monia asioita:

Miksi naisen euro ei ole miehen euro?

Miksi miesten odotetaan olevan vahvoja?

Miksi miehille lempeys ja itku eivät ole yhtä hyväksyttäviä kuin naisille?

 Miksi naisten ulkonäköä on ok kommentoida huomattavasti vapaammin kuin miesten?

 Miksi miesten urheilu on urheilua mutta naisten naisurheilua?

Miksi tyttöjen odotetaan koulumaailmassa olevan hyväkäytöksisiä ja kilttejä ja pojat saavat osoittaa enemmän aggressiivista käyttäytymistä?

Mikä perustelu on, että pojat ovat poikia?

Miksi lääkäri saa päättää sukupuolen lapselle, joka syntyy ilman tunnistettavia sukuelimiä?

Miksi naisten kouluttautumista ja uraorientoituneisuutta arvostellaan edelleen mutta miehille tämä on itsestäänselvyys?

Miksi miehet eivät saa olla vanhempainvapaalla kuin viikkoja mutta naiset kuukausia tai vuosia?

Miksi tasa-arvokysymyksissä otetaan usein esille vain naisnäkökulma?

”Miksi miesten pyykinpesutaitoja edelleen hämmästellään?” kysyi myös Maaret Kallio viimeisimmässä kolumnissaan. Samaisessa kirjoituksessa hän kertoi, että hämmästelyä saa osakseen myös muut miehen oma-aloitteisesti tekemät kotityöt. Naisen tai äidin kohdalla näitä asioita tuskin sen kummemmin kyseenalaistettaisiin tai ihailtaisiin. Liittyen aiheeseen huomasin myös menneellä viikolla Facebookissa kuvan, jossa äiti oli jakanut neuvolakorttiin kirjoitetun tekstin. Siinä oli erityisesti mainittu ”Käynnillä isän kanssa”. Joku toinen oli erittäin osuvasti kirjoittanut alle kommentin seuraavaan tyyliin: ” Itse äitinä teen pitkää työpäivää, vien lapset neuvolaan, harrastuksiin, pakkaan eväät ja hoidan kaikki juoksevat asiat, mutta siitä ei kyllä erityismainintoja jaella”.

Niin. Miksi miehen neuvolakäynti tai kotityöt ansaitsevat erityismaininnan? Miksi miehet saavat aivan rauhassa luoda urapolkunsa mutta naisen urasuuntautuneisuutta hämmästellään edelleen. Naisenhan pitäisi olla kotona lasten kanssa tai ainakin se olisi enemmän normaalia käytöstä naiselle. Nainen on lempeä, tunnepitoinen hoivaaja. Naisen paikka on kotona. Lasten ja kotitöiden ääressä. Jos nainen haluaa kouluttautua tai edetä urallaan (varsinkin kun lapset ovat pieniä), on hän itsekäs. Ja sehän on kertakaikkisen outoa, jos se alakoulun Maija ei olekaan kiltti ja hyväkäytöksinen lettipäinen tytöntyllerö vaan haastaa riitaa Matin kanssa ja potkii mieluummin koulun seiniä siilitukassaan poikien kanssa. Eihän moinen aggressiivisuus ole tytöille hyväksyttävää. Tytöt ovat kilttejä. Pojat saavat vähän olla aggressiivisia. Pojat ovat poikia, eikö totta?

Tasa-arvo ei kuitenkaan missään nimessä ole pelkästään naiskysymys. Voidaan yhtä hyvin kysyä, että eikö ole aika loukkaavaa miehiä kohtaan, että heidän taitonsa kotitöissä kyseenalaistetaan? Ja miksi miehiltä odotetaan edelleen tietynlaista vahvuutta? Itku ja lempeys ovat heikkouden merkkejä. Itku on naisten hommaa. Miehet eivät itke. Miehet patoavat surun ja vihan sisäänsä, juovat mäyräkoiran olutta ja lyövät kaveria turpaan baarijonossa. Joutuvat putkaan ja seuraavana viikonloppuna uudestaan. Miehet eivät osoita tunteita. Eivät tee kotitöitä. Eivät puhu, eivätkä varmasti pussaa. Ovat alkuvoimaisia ja miehekkäitä. Kantavat vastuun. Olkaa nyt hyvät miehet Miehiä älkääkä Mikki Hiiriä!

Omia luutuneita tasa-arvokäsityksiä on joskus hyvä tuuletella ihan reippaasti. Antaa tilaa uusille ajatuksille. Sellaisille pelottavillekin. Sellaisille, että epäkohtia on vielä todella paljon. Meillä on kyllä todella moni asia valtavan hyvin mutta silti uskon, että tasa-arvo on myös osittain näennäistä. Yhteiskunnassa vallitsee vielä vahvoja naisiin ja miehiin liittyviä odotuksia ja normeja, joita voi olla jopa vaikea tiedostaa, koska niin itsestäänselvyyksiä ne ovat.

Näin tasa-arvon päivänä on hyvä pohtia, millaisen naisen tai miehen mallin on kasvatuksestaan ja ympäristöstään itse saanut ja kuinka nämä opitut asiat vaikuttavat omiin käsityksiin naiseudesta tai mieheydestä ja ennen kaikkea omaan käyttäytymiseen. Sitäkin voi pohtia, onko jako naisiin ja miehiin riittävä.

Ehdottoman pohtimisen arvoista on, että uskaltaisiko sieltä turvallisesta kuplastaan astua ulos ja huomata, että moni asia voi olla aika eri tavalla, kuin on aikaisemmin osannut ajatella.

Joskus ihan kurkistuskin riittää.

Kuinka lukemattomia kertoja onkaan tullut tehtyä virheitä. Isompia ja sitten niitä pienempiä. Kumpiakin ehkä tasaiseen tahtiin. Varmasti. Sillä tavalla, että viikottain tietää kyllä jotain tehneensä. Unohtaa sovitun tapaamisen tai tiputtaa lempimukin. Nämä virheet ovat kai ihan tavallisia. Ne ovat inhimillisiä ja hyväksyttäviä. Sellaista sattuu, tiedäthän.

Inhimillisyyttä on kuitenkin varsin hankala löytää silloin, kun tapahtuu niitä oikeasti isoja virheitä. Silloin kun oikeasti epäonnistuu. Jollekin se voi olla tentistä huono arvosana ja toiselle epäonnistuminen työyhteisössä. Toisen kokemuksen pienuutta tai suuruutta kun ei kukaan muu voi määrittää. Jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan ja siinä missä toinen kuittaa tietyn epäonnistumisen olankohautuksella, on se toiselle pieni maailmanloppu.

Häpeä epäonnistumisesta kuristaa kurkkua ja ahdistus velloo sisällä. Miten saatoinkaan arvioida tilanteen näin väärin. Miten edes kuvittelin kykeneväni tähän. Mitähän muut nyt ajattelevat.

Usein virheiden ja epäonnistumisen hetkellä toista lohduttamaan tarkoitetut sanat, kuten: ”kyllä se siitä”, ”ensi kerralla sitten paremmin” tai ”ei kannata jäädä murehtimaan” eivät juurikaan auta. Samalla tavalla kuin ei auta sekään, että sanot lapselle ikävän ja surun keskellä ”älä itke” tai ”olehan nyt reipas”.

Uskoisin etten ole yksin todetessani seuraavan: kyllä kannattaa itkeä! Kannattaa parkua räkä poskella omaa epäonnistumistaan. Huutaa, vihata ja inhota. Antaa kaikkien tunteiden tulla. Hyväksyä oma inhimillisyytensä ja ihmisyytensä ja ennen kaikkea hyväksyä kaikki tunteet osana omaa inhimillisyyttään. Osoittaa empatiaa itseä ja muita kohtaan. Jokainen meistä on vain ihminen ja jokainen meistä kokee epämiellyttäviä tunteita, jotka kuuluvat elämään. Halusi sitä tai ei.

On osoitettu, että negatiivisten tunteiden hyväksyntä lisää hyvinvointia. Helppoa se ei siitä siltikään tee. Kyllä minäkin ottaisin mieluummin vain ne mukavat ja kivat tunteet. Iloa, onnea ja rauhallisuutta ainoastaan -kyllä kiitos!

Mutta mitä sitten, kun junassa itkevä lapsi ärsyttää tai oma epäonnistuminen hävettää. Helpompaa olisi vain todeta, että ehei, ei kiitos sittenkään näitä tunteita. Siirretäänpäs nämä inhottavat otukset syrjään sinne mielen syvimpiin sopukoihin ja jatketaan eteenpäin. Periaatteessa ihan toimiva ajatus mutta käytännössä ei sitten kuitenkaan. Mieli nostaa asioita ja ajatuksia tietoisuuteemme. Myös niitä ikäviä vaikka sitä koittaisimmekin välttää.

Mitähän sitten oikeastaan tapahtuisi jos hyväksyisi kaikki negatiiviset tunteensa? Kaikki virheet ja epäonnistumiset. Elämän.

Kaatuisikohan maailma siihen?

Mitähän jos antaisi myös toisille luvan olla ihmisiä. Jättäisi sättimättä jokaisesta virheestä ja toteaisi vain ”sellaista sattuu meille kaikille”. Ja opettelisi sanomaan sen myös itselleen. Sellaista sattuu. Jokainen tekee virheitä. Epäonnistuu. Mokaa. Sanoo typeryyksiä.

Koska sellaista se inhimillisyys on.

Tiedäthän.