Drip and Dry

Sen melkeinpä aavistaa jonossa, ennen vessankoppiin menemistä. Mikäli julkisesta vessasta astuu ulos vanhemman puoleinen leidi, rinkulalla on taatusti keltaisia, härskinnäköisiä pisaroita. Mikäli neste on läpinäkyvän oloista, yritän usein huijata itselleni: ehkä se on vettä! Mutta mikäli kopissa ei ole lavuaaria saati bidee-suihkua, on itsepetos turhaa. Pissaa mikä pissaa.

Joku jaksaa aina horista vessanpöntön kannen jättämisestä ylös tai alas. Minua sellainen ei kiinnosta. Mutta rinkulan siisteys, se on suuri osa vessanautintoa. Miten joku voi olla huomaamatta valtamerta, jonka on itse juuri lorauttanut taaksensa? Mikä saa ihmisen jättämään pisarat tervehdykseksi seuraavalle kävijälle? Ilkeys, lapsuuden traumat, täydellinen välinpitämättömyys ihmisyyttä kohtaan? Vaikka kuinka paljon paperia ottaisi käteen kuivatakseen märän jäännöksen, tuntuu silti siltä, kuin olisi korjaamassa ydinjätettä Tšernobylistä.

On eri asia, mikäli vessassa (esim junan wc:t) ei ole paperia, jolloin täytyy soveltaa irlantilaisystäviltäni opittua käsitettä: Drip And Dry. Tässä tekniikassa peräpeili ei kosketa lainkaan pönttöä, mikä vaatii reisilihaksia. Toimituksen lopuksi tehdään pieni sheikkausliike, mikä tipauttaa pahimmat pisarat pönttöön. (Huom! Ei voi soveltaa kakkostuotantoon.) Usein siinä hötäkässä tulee itsekin jätettyä pisara jos toinenkin jälkeensä. Salaisuus piileekin siinä, että tällöin kaikkien kansien on oltava ylhäällä.

Hankalimpia tilanteita ovat sellaiset, joissa päättää jättää edellisen tantan pisarat kuivaamatta ja vetäistä itse homma Drip and Dry -meiningillä. Mutta mitä tapahtuu, jos joku jonottaa vessaan jälkeeni? Pitääköhän hän minua saastaisena kannelle kusijana? Voinko kertoa hänelle asiallisen vakavalla äänellä: Ne oli jo siinä!