Elämänsuunnitelmani on, etten ikinä osta autoa. Halveksun laiskoja länkkäreitä, jotka asuvat Helsingin keskustassa, ajelevat pari kilsaa lähimpään kivijalkakauppaan ja nillittävät siitä, mikseivät saa parkkeerata ilmaiseksi Töölön kisahallin eteen, sillä ”miksi muka minun pitäisi maksaa siitä että oma autoni vie kaupungin yhteistä tilaa?!”
Kuitenkin junalla matkustaessa kuulen autokauppojen kutsun. Se johtuu siitä, että suuri osa junamatkaajista on kusipäitä. Heitä on eri tyyppejä, ja minä kerron millaisia.
Itsetietoiset viisikymppiset miehet, jotka huutavat helvetin kovaa heikkoa englantia (tai suomea) puhelimeensa. Kädessä pidettäviä matkapuhelimia on ollut tarjolla siviileille jo vuodesta 1973 ja silti nämä vastenmieliset paskiaiset eivät ole ymmärtäneet, että heidän jorinansa matkustaa radio- ei ääniaaltoja pitkin kuulijalle.
Itsetietoiset kolme-viisikymppiset naiset, jotka matkustavat luultavasti klo 17 tai 18 junalla Helsingistä Turkuun, sillä nyt ”tytöt pääsevät laivalle vähän bailaamaan.” Siinä otetaan siideriä ja omistetaan koko maailma. Kilpaillaan siitä, kenen epätoivoa kuultava kirkumisnauru kaikuu korkeimmalla vaunussa. Ollaan kerrankin vapaita perheen ikeestä tai sitten sinkkuilun synkkyydestä – ihan sama.
15-vuotias mimmi, jonka keskittymiskyky on surkastunut pois tästä maailmasta. Hän soittaa ystävät, kaverit, puolitutut ja ehkäpä tuntemattomatkin läpi ja kertoo joka kerta samat jutut jopa aloittaen puhelun joka kerta samoin sanoin ”Arvaa, mitä tapahtu..”. Jossain vaiheessa tälle espoolaisaksentilla jokeltavalle tylsimykselle tekee mieli sanoa: ”Kyllä. Markus sanoi niin eilen kun te kävelitte harkkoihin, ei minun tarvitse enää arvata. Ja joo, sulla oli ihana viikonloppu kyllä. Nyt hiljaa kanttura ja harjoittelet keskittymistä elämiseen.”
32-vuotias ravintolavaunuäijä, joka juo yksin kaljaa ja huutaa puhelimeen: ”Joo, mie kyllä..” ”Joo, mie, mie..” ”Niin mie..” Niin että kaikki kyllä ymmärtävät, että nyt ei ole äijän muija tyytyväinen. ”Joo, mie oon junassa nii vähän pätkii.” ”Joo, kato nyt se tais pätkästä.. Niin mie…” TURPA KIINNI SAATANAN SAVOLAINEN.
Onkaloidenkaivelija, joka luonnollisesti istuu kolmen tunnin junamatkan vieressäsi ja kaivelee sitä roskaa hampaastaan tai korvastaan tai kaivaa nenäänsä mukahuomaamattomasti ja sirottelee kuivuneet räkähileensä lattialle.
Kuulokejäbä, joka on sitä mieltä, että hänen musiikkimakunsa on niin hyvä, että koko junavaunun on syytä kuunnella Cypress Hillin Insane In The Brainia hänen vuotavien kuulokkeidensa läpi.
Lapset ja lasten vanhemmat. ”Antakaa lasten laulaa ja huutaa bussissa”, jeesusteltiin Olivia-lehdessä. Antakaa vain, jos lapsella on mahdollisuus voittaa Tenavatähtikisa (jos sellaista enää on?) tai jos hän osaa muutakin kuin hokea yhdestä ankeasta laulusta yhtä ankeaa lausetta. ”Niityillä lunta.. Niityillä lunta..Niityillä lunta..” Hei kaveri, se jatkuu tuosta, lopeta tuo luuppaaminen!
Sen sijaan jos ihminen on tarpeeksi hullu tai jurrissa tai muuten vain sekaisin, hänellä on viihdearvoa ja hän saattaa jopa piristää kuivaa matkaa. Minulla ei ole mitään ördäävää elämän totuuksia huutelevaa juopponarkkia vastaan, joka sitten kuitenkin jossain pikkuasemalla heitetään junasta ulos tylysti. Kiitos sinulle, 30-60-vuotias mies, joka huutelit Karjaalta Saloon ”Meitä pidetään täällä junassa VANKINA. Meidät on lukittu tänne!” Se aiheutti mukavaa yhteishymistelyä kanssamatkustajien kesken, niin että lopulta edellämainitutkin tyypit olivat yhtä nauravaa ja yhtenistä porukkaa, ja pääsimme pyörittelemään maireasti silmiämme: ”Ai ai, kyllä jotkut sitten häiritsevätkin meitä kunnon kansalaisia, jotka junassa matkaavat.”
