148 tuntia viikossa
Kun tämä semisti lomalta tuntuva kotiäitihenkinen kesälöllöttely loppuu (eli elokuun alussa), aloitan osa-aikatyöt. Paikka on keväältä tuttu ohjelmistoyritys ja työpiste tietääkseni ihan entisellä paikallaan, mutta tilille alkaa tupsahtaa mystinen asia nimeltään palkka, työnkuva vähän laajenee ja työaika puolestaan puolittuu.
Osa minusta suhtautuu osa-aikatyöhön ilolla, ja pari kaveria sanoo aidosti kadehtivansa tilannettani. Onhan tässä puolensa: aikaa on enemmän kaikkeen muuhun, lasten hoitopäivät pysyvät aisoissa eikä arki ole yhtä aamu- ja iltapuurojen väliin ajoittuvaa härdelliä. Byrokratian määrä ja kotona makaamiseen kannustava tukijärjestelmä pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei puolikkaalla työviikolla kovin rennosti pääse rikastumaan. Pieniin tuloihin tottuneelle tämä vaihtoehto on kuitenkin ihan jees.
Viime viikot olen silti käyttänyt pohtimalla sitä, mihin kulutan ne 148 tuntia viikossa, joita en vietä työkonetta näpyttäen, asiakkaita palvellen tahi haalien enkä edes palaverissa pönöttäen. Sijoitan mielikuvituskalenteriin päiväkotipäiviä ja muhistelen syyllistymisastetta siitä, että olisin töissä vain osan lasten hoitopäivistä. Suunnittelen vaihtoehtoista toimintaa puuttuvalle työajalle: koulutusta kenties, oman osaamisen kehittämistä, vapaata kirjoittamista tai jossain kohtalaisen kaukana puolivakavissa tulevaisuuskuvissa hyvin epävarmasti häämöttävää viestintäyrittäjyyttä kohti kauhomista? Yksi ainakin houkuttelee – vihdoinkin enemmän aikaa bloggaamiseen! Itseäni kiehtoo ajatus siitä, että tämä oma pikku harrastus kulkisi vähän ammattimaisempaan suuntaan. Nähtäväksi jää, veisikö se tie uusille urille tai tuntemattomille teille.
Avauduin jo hetki sitten normien paineesta parisuhdekysymyksissä. Samat yhteiskunnan ja kulttuurin raamit näkyvät hyvin työelämässäkin, ja varsinkin sen perinteestä poikkeavissa muodoissa. Moni asia on ajateltu niin, että valtaosa väestä elää virastoaikojen viisareiden mukaan. Onneksi tänä päivänä apteekkiin pääsee iltamyöhäiselläkin, verkossa voi shoppailla vaikka aamuviideltä ja jokunen kahvila on avoinna myös sunnuntaina. Mutta jos et istu työpaikalla kahdeksasta neljään, olet jotakuinkin epätyypillisessä työsuhteessa. (Paitsi jos olet hoitaja, poliisi tai postinlajittelija – heidän kolmet vuoronsa ovat ihan ookoo.) Omassa kuplassani epätyypillinen on kuitenkin tyypillisintä: vakityöt ovat karanneet kuvitelmien ulkopuolelle ja töitä tehdään pätkissä, vuoroisa, etänä, kotona, nollasopimuksella, toimimellä tai ei ollenkaan, koska saimme 357 hyvää hakemusta ja valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut sinuun.
Kun pääministeri ehdottaa työajan pidentämistä vartilla per päivä, kaveripiirini korkeakoulutetut työttömät perkaavat pelihousujaan ja yötä myöten koodaavat kollegat taas eivät ymmärrä koko keskustelua. Itsekin ihmettelen sitä, että nyky-Suomi digi-Suomi yrittää kohentaa taloutta viikkotyöaikoja kikkailemalla. Vaikka oma työpisteenikin pönöttää Finlaysonin alueen punatiilisessä tehdasrakennuksessa, ei luovaa työtä tekeviä pienyrityksiä enää voi kutsua koolle tehtaan kellolla. Ideointi ei katso aikaa tai paikkaa, palaveriin voi osallistua Espanjasta asti ja innovaatio voi syntyä keskellä yötä, suihkussa tai sunnuntaina. Harva vanhempi taas haluaisi lapsensa odottavan päiväkodin portilla vielä yhden vartin verran, ja se sadannen työhakemuksensa lähettävä saattaisi olla kiitollinen niistä ylimääräisistä työtehtävistä, joita näemmä tässä maassa olisi tarjolla.
Liekö siiss tämä kankean kulttuurin paine taustalla, kun en osaa oikein itsekään suhtautua suopeasti osa-aikatyöhön. Onko se jotenkin epäreilua, onnetonta tai turhankin onnekasta? Saanko olla tyytyväinen siihen, että rahat riittävät vaikken paina duunia tuottavuushypyn vaatimia tuntimääriä? Saako ottaa ilon irti hyvinvointiyhteiskunnan (toistaiseksi) tarjoamista eduista ja porskuttaa menemään pienemmällä liekillä? Huhujen mukaan muualla mualimassa osa-aikaisuus on varsinkin pikkulapsiaikaan pikemminkin pääsääntö kuin poikkeus, meillä työelämä ei ihan vielä taivu erilaisiin joustoihin. Minäkin vakuuttelen sekä itselleni, läheisille, esimiehelle että TE-toimiston virkailijoille, notta aion pitää silmäni auki ja tavoitella kaikki vaatimukset täyttävää täysiaikaista työtä. Kyllä minäkin haluan edetä urallani, tahdon turvallisen toimeentulon ja tyydyttävän-haastavan-merkityksellisen työn – mutta tahdon myös aika montaa muuta asiaa tähän rajalliseen elämääni. Jos mahdollisuus siihen olisi, voisiko elämänsä rakentaa pidemmälläkin tähtäimellä kahdenkymmenen viikkotyötunnin varaan? Parisuhteessa ei kuulemma pidä tyytyä, entä työelämässä?
Ja lopuksi se tärkein kysymys: mitämätekisin? (Vai olenko vaan tekemättä?)