Kaukainen muisto (kahden vuoden takaa)

Tänään alkuiltapäivästä kotonani oli sellainen poikkeuksellinen tilanne, että paikalla oli yksi päiväunia nukkuva lapsi, yksi leikkivä lapsi ja minä. Asetelma oli siinä mielessä vähän nurinkurinen, että unten mailla oli vesirokon kurittama nelivuotias, ja kaksivuotias kuopus touhusi ilman väsymyksen häivääkään. Mutta mikä tuossa hetkessä oli samaan aikaan niin puuduttavan pitkäveteistä ja kuitenkin niin tutun turvallista ja nostalgisen mukavaa? Kun virittelin mutteripannua hellalla ja rapistelin auki naapurissa asuvan ystävän tuoman sairastupamme pelastavan suklaalevyn, iski se tajuntaan.

Tällaistahan se elo oli vielä vuosi sitten, kaksikin. Silloinkin jaloissa pyöri parivuotias pienokainen, kun keittelin iltapäiväkahvia ja selailin laiskanpulskeana blogeja. Pienemmän päiväuniaikaan isompi sai katsella videota tai pelata tietokoneella, minä ryystin kahvia ja mutustin hiljaa suklaata. Keräsin kolmessa vartissa varteeni sen voiman ja mieleen sen rauhan, joka iltaan asti jaksamiseen tarvittiin. Se oli se kotiäidin sudenhetki, jolloin piti saada pieni hetki itselle, ja aina jotain sokerista. Se kohta päivästä, joka olemassaolollaan muistutti arjen hyvyydestä, pikkulapsiajan raukeudesta ja siitä todellisuudesta, jossa ei ollut työkiireitä tai palaveripullia. Kun toinen veteli parin tunnin verran hirsiä parvekkeella ja toinen sai luvan kanssa kahlata läpi levyllisen Maisaa, tuntui kahden lapsen arki suorastaan leppoisalta.

Kun olin saanut kahvin mukiin (ja kuvan siitä Instagramiin) sekä heltynyt parivuotiaan pyyntöön kahdesta suklaapalasta, aloin kelata mielessäni enemmänkin sitä, millaista elomme kaksi vuotta sitten oli.

Kesäkuussa 2013 minulla oli muutamaa viikkoa vajaa kolmevuotias, jolle olin kaikessa hiljaisuudessa hankkinut syntymäpäivälahjaksi potkupyörän. Minulla oli kahdeksankuinen vauva, joka ryömi keittiön kaappeihin, hengaili hyljeasennossa ja heräili öisin varmaan enemmän kuin edes jaksan muistaa. Minulla oli takana riistävä raastava eroprosessi ja muutama kuukausi uudessa asunnossa, josta tuli kolmikollemme valoisa ja rakas koti.

Mitä muuta minulla olikaan? Päiviä, jotka vietimme leikkipuistoissa tai ystävien luona. Kesäyliopiston kurssit, joiden suorittamisen meinasin luovuttaa kesken useammankin kerran tuntiessani itseni aivan liian väsyneeksi tai vähään pystyväksi. Liuta treffejä tuntemattomien kanssa, jotka olivat joko ihan kivoja tai vähän liiankin kutkuttavia. Viikkoaikatauluun vakiintunut kuntoiluharrastus – jumppa, joka toi lihakset esiin kropassa josta imetys oli imenyt kaiken ylimääräisen ja uimahalli, jonka altaassa kauhoin kilometrin ja saunassa juorusin seksihurjastelut. Kaksi kesää sitten olin valehtelematta elämäni parhaassa kunnossa fyysisesti, niin tyytyväinen peilikuvaani ettei bikinikuvan postaaminen blogeissa kiertäneeseen äitihaasteeseen tuntunut kovinkaan tuskaiselta.

Vaikka varteni oli vahva, henkinen puoli oli hetkittäin heikompi. Oli huonoja päiviä, jolloin toivoin kellon käyvän äkkiä kohti Pikku kakkosta tai uniaikaan ja sen yli. Unettomia öitä jolloin kanniskelin kymmenkiloista kupeitteni hedelmää ja muotoilin päässäni tulisia tekstiviestejä lasten isälle. Tajuatko että mä täällä taas jumalauta valvon. Oli ja on ystäviä, jotka saivat uudelleen ja uudelleen ottaa vastaan tunnekuohuni vanhemmuudesta, ihastumisista, toisista naisista tai työttömyyden pelosta. Oli jälkeenpäin järjettömältä näyttävä seinäkalenteri, johon merkitsin suurinpiirtein kaiken roskienviennistä suihkussakäyntiin. Oli kahden vanhemman aikataulusäätö, jota rytmittivät lapset, työt, opinnot, omat menot ja…imetykset. Kahden imetyksen välissä ehti jumppaan, saattoi käydä ystävän kanssa yksillä tai, kun kevät ja kesä etenivät ja pienokaiseen alkoi upota myös purkkiruokaa, pääsi karkaamaan vähän pidemmällekin. Nyt jo naurattaa se yksi kesäisen kuuma päivä, jolloin kävin yhden imetysvälin aikana treffeillä Hämeenlinnassa. Illaksi tulin aina kotiin, aamulla heräsin aina lasteni luota.

Puutalobabyn Kristaliina kuvaili ensimmäistä vuotta kaksivuotiaan ja vauvan kanssa selviytymisenä. Sitä se ehkä olikin, muttei kai kuitenkaan niin rankkaa kuin voisi kuvitella. Laskin äitiysriman maantasalle, valitsin kaupaan soseet ja nauroin ajatukselle kestovaipoista (ei ne nyt vaan oikeasti ole kätevämpiä, vaikka parempi vaihtoehto maailman kannalta olisivatkin), ostin perjantaiksi aina nakkeja. Elimme simppelisti päivästä toiseen, vauva kulki mukana oikealla lonkalla tai seurasi elämää lattianrajasta. Oli aamujugurtit ja iltatoimet, aina ihan samalla kaavalla. Oli kai kolmevuotiaalla jokin uhma ja vauvalla kaikki vaiheensa, mutta oliko niissä kahdessa oikeasti niin paljoa työtä muuten kuin öisin, jos sattuivat huutamaan äitiä yhtä aikaa ja eri huoneissa (tämä trendihän jatkuu edelleen, ja on yhä vain se eniten perseestä oleva aspekti yhden vanhemman perheessä)? Vai olenko vain pyyhkinyt mielestäni kaiken sen kuormittavimman?

Kun muistelen kesää kahden vuoden takaa, selkeimmin mieleen tulee poikasen hikinen ponnari pyöräilykypärän alla, Laikunlavan tekonurmella kolmistaan syödyt herneet ja pilkkuun asti tanssittu ilta Doriksen tahmaisella lattialla. Kuvia selatessa nenään tulvivat tuoksut isovanhempien sireeniaidasta ja ystäväperheen mökin saunasta. Se oli hyvä kesä, oliko siis silloin kaikki jo jotenkin helpompaa? Ehkä surullisinta onkin se, etten minä muista. En osaa suoralta kädeltä sanoa, koska kuopus oppi konttaamaan tai tappelivatko lapset keskenään. Joskus muinoin lähipuistossa eräs äiti mainosti, että hänen tyttärensä käytti ensimmäisen kerran saksia vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisenä. Minulla ei ole aavistustakaan, koska lapseni ovat olleet tekemisissä saksien kanssa.

Kuopukseni vauvavuosi ei mennyt lainkaan niin kuin ohjekirjoissa. Mietin usein, miten paljon olen unohtanut vain siksi, että kannettavani ollut kuorma oli ehkä hieman liian suuri. Ehkä jotain jäi tekemättä, aistimatta tai painamatta mieleen siksikin, että panostin itseeni enkä vain lasten hyvinvointiin. Vauvakirja jäi täyttämättä, sillä käytin mieluummin oman aikani johonkin aivan muuhun kuin vauvan ensimmäisen hampaan ajatteluun. (Koska se tuli, nelikuisena, puolivuotiaana, kai joskus?) Tyttäreni ensimmäinen kesä muistuu kuitenkin mieleen aurinkoisena, lämpimänä, hyvän olon täyttämänä. Se lienee sitten kuitenkin tärkeintä. (Ja onneksi on päiväkirjana toimiva blogi, josta voi kaivaa niin arkistokuvia kuin karanneita muistoja.)

Tänään, kun lapset olivat siirtyneet isänsä luokse, vedin jalkaani pari vuotta sitten ostamani juoksutrikoot. Tuona kuumana kesänä aloitin myös lenkkeilyn pitkän tauon jälkeen, luukutin kuulokkeissa Adam Lambertia ja ihastuin siihen tunteeseen, joka kahdeksannen kilometrin kohdalla valtaa kehon. Vaikka viime aikoina liikuntaharrastukset ovat olleet minimissä, jaksoin silti tahkota tunnin verran tyrmäävissä happohousuissani. Olo lenkin jälkeen oli juuri se sama, jonka sain kokea kaksi vuotta takaperinkin saapuessani kotiovelle ja kaivaessani avaimen lenkkitossun nauhoista. Tyytyväinen, itsensä ylittänyt, onnellinen. Ja ihan helvetin hikinen. Kotiin päästyäni kuulokkeissa soikin aika sopivasti Well, I’ve got thick skin and an elastic heart.