Kolme kertaa kaksi viivaa

Olen tähänastisen elämäni aikana ollut kolme kertaa raskaana. Kolme kertaa olen seissyt kylpyhuoneen kelmeässä valossa ja tuijottanut tikkuun piirtyneitä punaisia viivoja, pelännyt että onnesta, epäuskosta tai pakokauhusta pamppaileva sydän iskeytyy rintakehän läpi ja läimähtää peilikaapin ovea vasten. 
 

marraskuu1.JPG

Ensimmäinen raskaus eteni kuin eteerisissä oppikirjoissa. Alun pahoinvointi, keskivaiheen kukoistus, lopun kolotus ja sen seitsemän hullunkurista oiretta. Veriarvot kohdillaan, ultraajan ruudulla innokkaasti sätkivä poikanen. Minä olin nuori, terve ja vetreä, hehkuin onnea ja kannoin kasvavaa kumpuani kiitollisena. Raskauden puolivälissä juhlittiin häitä, olin onnesta ymmyrkäisenä kun perintömekon valkean kankaan alla potki uudenlainen elämä.

Viikkoa ennen synnytystä palautin graduni. Puhisin supistuksia siedettävämmiksi ja välttelin vauvapalstojen synnytyskertomuksia. Lokit kirkuivat pilvettömällä juhannustaivaalla, kun maailmaan syntyi ruskeatukkainen ja sinisilmäinen poikanen.

 

Toinen raskaus oli alusta asti kuorrutettu epävarmuudella. Toinen lapsi oli toivottu, muttei odotettu. Seisoin uuden kodin vessassa maailmoja mullistava tikku kädessäni, tilit tiukille vetävän asuntolainan alla, puhalsin hetkessä kauemmas ajatuksen unelmatyön etsimisestä ja erilaisen arjen alusta. Aika pian ajatus kahden vuoden ikäeron sisaruksista alkoi tuntua oikealta, mutta jokin oli jo pielessä. Koko odotus oli yhtä huolella hunnutettua viikkoa toisensa perään: keskenmenoepäily, kohdusta löytynyt väliseinä, tulehduksia, kasvukontrollia, kaiken kruununa hepatoosi ja takaraivossa kolkuttava pelko kohtukuolemasta. Verhosin vatsani, kärräsin esikoista kerhoon, voin huonosti ja itkin avuttomuuttani mitä turhimmista asioita. Olin epäkiitollinen, väsynyt, oman kehoni ympärille käpertynyt kriisipesäke.

Mustimpina hetkinä yritin muistella, olinko toista lasta oikeasti tahtonutkaan, valoisampina viikkasin vauvanvaatteita varastosta ja vertailin sisarusrattaiden jokaisen mutterin ominaisuuksia. Naurahtaen vannoin, etten koskaan enää aio olla raskaana. Jos minulta nyt kysyttäisiin muistoja toisesta odotuksesta, osaisin ehkä kertoa iloisista kesäjuhlista ja kymmenien ultrakäyntien venäläislääkärin lohduttavista sanoista. Lähes kaikki muut muistot ovat hapertuneet yhdeksän kuukauden harmaaseen epävarmuuteen. Puoliso otti kantaakseen isomman vastuun kotitöistä, ruokaostoksista, tilin saldosta, kenties minunkin tuntemuksistani. Myöhemmin selvisi, etten silti ollut turhaan tuntenut itseäni odotusaikana yksinäiseksi. Synnytinkin helvetti sentään yksin.

Hepatoosin vuoksi kuopuksen synnytys käynnistettiin. Kymmenen lääketieteen opiskelijaa tuijotti silmät suurina, kun valuin verta ja kyyneliä tutkimuspöydälle. Kaikesta huolimatta toinen synnytys oli mahtava, voimauttava, ankeat raskausmuistot kullannut kokemus. Kun pitelin rinnallani pikkuriikkistä pikkusiskoa, kaikki huolet huuhtoutuivat pois. Lapsi oli terve, elossa, hän teki katseellaan kaiken täydelliseksi.

 

Kolmannen kerran olen katsonut kahta viivaa aivan väärällä hetkellä. Elin uuden parisuhteen rakastuneessa alkuhuumassa, siinä hetkessä jossa on juuri puhuttu että mitään kiirettä ei ole, jossa yhteisestä jääkaapista on väännetty vain hermostuneita vitsejä, jossa mun lapset ja sun lapset ovat toisilleen kyläileviä kavereita. 

Vatvoimme viivoja viikkotolkulla. Liian paljon, liian pian, mikä kaikki voisikaan mennä pieleen. Tunnetaanko edes toisiamme, ollaanko toivuttu aiemmistakaan kolhuista? Entä jos muutun taas sellaiseksi, josta tekee mieli erota?  Kumpikaan ei kestäisi vielä yhtä kahden kodin välillä seilaajaa. Entä jos abortti jää kaihertamaan ja kaataa suhteen? Entä jos loppuu rakkaus, rahat tai rahkeet? Entä jos?

Tuntikausien keskustelujen jälkeen pienelle annettiin kuitenkin lupa tulla. Piilottelin pahoinvointia ja välttelin väsymystä, hämmennyksen ja hirvityksen välissä tunsin pieniä ilon sykäyksiä. Kannoin kutkuttavaa salaisuutta ja tunsin saaneeni saanut uudenlaisen mahdollisuuden. Mikä voisi olla parempi koti uudelle elämälle kuin monen sylin täydeltä rakkautta? Käytännön asiat kyllä järjestyisivät, kai jostain sopivan kokoiset seinätkin löytyisi uusioarjen ympärille. 

 

Varhaisultrassa näytöllä ei näkynyt heiluvia miniraajoja tai pamppailevaa sydäntä. Näkyi pelkkää mustaa. Tyhjä kohtu, tuulimuna, väärä hälytys. Viikkokausien tunnemyrskyjen tyyntymisen jälkeen tilanne tuntui huonolta vitsiltä ja huijaukselta. Lääkäri punnitsi sanojaan, minä sopersin jotain siitä ettei tämä nyt alunperinkään mikään suunniteltu juttu ollut. En tiennyt, mitä saisi, kuuluisi tai voisi tuntea. Pitikö helpottua, huolestua, pettyä vai kohauttaa olkiaan? Mies otti kädestä kiinni, itku tuli molemmille.

Hetki tuulimunatuomion jälkeen (siis kirjaimellisesti, ehkä kymmenen minuutin kuluttua ultrasta) kävimme asuntonäytössä katsomassa nykyistä kotiamme. Satavuotias hissitön talo ei lähtökohtaisestikaan ollut vauvaperheen koti, näyttö oli sovittu johonkin toiseen skenaarioon. Nyt seisoimme yhtäkkiä erilaisessa lähtöruudussa, eikä yhteenmuutto ollutkaan olosuhteiden pakottama. Se askel päätettiin silti ottaa, vaikka kotiin tutustuttiinkin silmät punoittaen ja aivan omituisissa tunnehuuruissa.

Vaikka uusi raskaus ei ollut totta, se piti silti keskeyttää. Tuntui kuin olisin saanut kokea kaikkien vaihtoehtojen paskimmat puolet. Keskeytys oli iljettävä kokemus, fyysisesti kivulias ja henkisesti odotettua kuormittavampi. Olin ehtinyt kertoa raskaudesta lähimmille ystäville ja entiselle puolisolle, nyt jouduin perumaan puheeni, pitämään epäilyttävää sairaslomaa ja olemaan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Saako keskenmenoa surra, jos kaikki on saanut alkunsa vahingosta? Kannattaako minun tätäkään tekstiä julkaista, pitäisikö kaikkea tapahtunutta pikemminkin piilotella ja vähän jopa hävetä – olen kuitenkin vastuullinen aikuinen, pitäisi vähän paremmin pitää huolta asioista ja helppoa päätöstä sinä kai toivoitkin?

 

Kolmannen raskauden laskettu aika olisi ollut tässä kuussa. En voi välttyä mielikuvalta, jossa työntelisin vaunuja kesäisessä puistossa, katselisin puissa kiipeilevää kolmikkoa ja kokisin vielä viimeisen kerran pikkuvauva-ajan ihmeelliset käänteet. Mietin, millainen perhe me sitten oltaisiin. Kuuntelen vuorotellen tilastoja vauvaperheiden erosta ja kertomuksia siitä, miten yhteinen lapsi on hionut uusperheen yhteen. Koitan paikantaa ne tunteet, joita lähipiirin lisääntymisuutiset saavat aikaan: onko iloni keskellä murunen katkeruutta? Kuljen biologinen kello kaulassa ja suren menetystä, joka ei ole tarpeeksi suuri mitattavaksi. En oikeasti tiedä, haluanko, uskallanko, osaisinko vielä edes yrittää.

Jossittelulla kadottaa kiitollisuuden, menneellä ei voi maalata tulevaa. Järki sanoo, että näin on hyvä, mutta keholla on kaipuunsa. Tunne ei edes oikein tiedä miten päin pitäisi olla.

Kommentit (8)
  1. Äitiys. Elämän suurin asia.
    Suurinta on rakkaus. Pakahduttavinta.

  2. Kirjoitat NIIN hyvin <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *