Lähes minuutilleen neljä vuotta sitten ojensin pinon naistenlehtiä sairaalan huonetoverilleni ja lausuin saatesanoiksi haluatko lukea näitä, mun pitääkin ilmeisesti mennä synnyttämään.

Muutaman puserruksen, yhden ovelta käännytetyn graafikkolasisen lääkäriopiskelijan, parin rempseän kätilötokaisun ja useamman kirosanan jälkeen rinnallani lepäsi pieni tytöntylleröinen, kahden kilon ja seitsemänsadankuudenkymmenen gramman painoinen kultakimpale, siniset silmät suurina ja katse avoinna kaikkeen tulevaan.

Täydellinen tyttäreni, kallisarvoinen kuopukseni teki jo maailmaantullessaan selväksi, että hän ei suotta mutkittele tai mietiskele. Sanoin pitkään, että toinen lapsi on syntynyt odottamaan – uloslähtöä kuumissa talvihaalareissa, vuoroaan ruokintajärjestyksessä, isoveljen iltasatuvalintaa tai äidin kolmatta kättä nostamaan pois pinteestä. Sittemmin olen saanut huomata, että kuopus tekee kyllä itsensä näkyväksi, saa äänensä kuuluviin tässäkin laumassa tai tekee sitten itte sen, mitä joku toinen ei ennätä. Hänestä on kasvanut avoin, rohkea, ihanan innostuva ja hymyllään vuodesta toiseen hurmaava lapsi. Toki neljään vuoteen on mahtunut myös mitallinen jos toinenkin itsepintaisuutta, teatraalista itkua ja pinkkien asioiden ympärille kietoutuvia prinsessadraamoja.

Minuun (tai ehkä kaikkiin vanhempiin) on sisäänrakennettu liikuttumisvalmius lasten merkkipäivien kohdalla. Tänä aamuna katselin vaaleansiniseen tanssipukuun pukeunutta tytärtäni, joka heräsi ennen aurinkoa ja halusi heti jatkaa leikkiä lahjalegoillaan. Vertailin seinällä roikkuvaa pikkiriikkistä mustaa nimiäismekkoa ja eilisissä juhlissa päällä ollutta samettiasua. Lapsi on venyttänyt vartensa kaksinkertaiseksi, mutta vaatekoon sijaan on vaikeampaa pysyä perässä pienen ihmisen päänsisäisessä kehityksessä. Kuinka oivaltava hän jo onkaan, osaa päätellä ja pähkäillä, pitää yllä oikeuksiaan päiväkodin pihalla ja osaa pyytäessään venyttää hymynsä vastustamattomaksi. Hän on ollut tarhaan synttäreiden kunniaksi viedyistä prinsessakekseistä tohkeissaan monta viikkoa, eilisiä juhlia ei oltaisi millään maltettu odottaa niin montaa tuntia. Minä huomaan halailevani hentoa tyttöäni ja kertoilevani nostalgisia tarinoita menneiltä vuosilta. Tillon ku minä olin pieni, hänkin toisinaan aloittaa.

Kuopuksen rooli ei aina ole se helpoin, ja toisinaan mietin onko tyttären mutkattomuus syytä vai seurausta eroperheeksi päätymisestä tai pienehköstä ikäerosta isoveljen kanssa. Sydämenreunaa riipaisee aina, kun lapsi kertoo ikävöivänsä äitiä toisessa kodissa, ja kuusivuotiaan pikkukuninkaan kanssa joutuu väkisinkin jonkinasteisen kurmootuksen kohteeksi. Kun miesystäväni jokin aika sitten sanoi tyttöseni olevan uskomattoman valloittava, en kuitenkaan voinut olla tuntematta melkoista ylpeyttä. Hän, jonka kohtaloa neljä vuotta sitten kauhistelin, on ehkä pärjännyt meistä parhaiten. Vauva-aikana jopa epäilin pienimmän iloisuutta, pidin herkeämätöntä hymyä jonkinlaisena epäterveenä epätoivoisen äidin pelastusyrityksenä – nyt tiedän pienten valkoisten hampaiden vilkkuvan hymyn ja hekotuksen lomasta vain aivan aidosti.

Tänään kaarsin iltalenkilläni pihan läpi, jonka laidalla esikoiseni kävi kerhossa ennen päiväkotiuran alkua. Aina perjantaisin kerhoaikaan ajoittui myös vauvamuskari, johon usein tähtäsimme kuopuksen kanssa. Muistan, kuinka onnellisen oloinen vauvani niinä hetkinä oli. Kuinka pienet junasukkaiset jalat vipattivat musiikin soidessa, kuinka hänen katseensa porautui höperöitä laululeikkejä lorutelleen äidin kasvoihin. Kuinka tuo puolituntinen oli yksi niitä harvoja hetkiä arjessa, jolloin hän sai jakamattoman huomioni ja olla pelkällä kepeällä ilolla vuoratussa huoneessa. (Muistan myös, kuinka muskarin jälkeen purin hammasta, jos viereisen huoneen vauvanruoantuoksuisissa tunnelmissa joku erehtyi valittamaan huonoista yöunista tai työmatkalla olevasta miehestä.) Toisin kuin esikoisen kanssa, en etsinyt vauvaharrastuksesta itselleni vertaisseuraa, vaan kahdenkeskistä kivaa kuopukseni kanssa.

Vauvamuskarista tuntuu olevan aikaa ikuisuus, nyt tytär saatellaan kerran viikossa ihan omalle tanssitunnille. Kotona hän pyörähtelee piruetteja, tekee huivista viitan ja esiintyy Elsana, lainaa vispilää taikasauvaksi tai valjastaa työpäivästä väsähtäneen äidin ponileikkikaveriksi. Isoveljen kanssa he käkättävät iltapalapöydässä, kuiskuttelevat toisilleen sopimattomuuksia, kävelevät käsi kädessä kaupungilla ja ovat toistensa lempilapset. Minäkin olen kuulemma paras äiti, ihanin kuin ikinä. Samat sanat toistan tyttärelleni, tänään jo nelivuotiaalle.