Viis kautta viis
Huomasitteko? Talvi on taitettu, kevät kolkuttelee räystäitä ja auringonsäteet lämmittävät toppatakkikansaa. Valon määrä ei lisäänny vaivihkaa, vaan hätkähdyttää sekä aikaisina aamuina että niinä päivinä, kun askeleet vievät puoli viideltä puolijuoksua päiväkodin portille. Kun kalenteri kääntyi maaliskuuhun, viisivuotias totesi että nyt on kevät, eikä ottanut kuuluviin vastaväitteitä tai aikuismaista mutinaa ikkunan takana lymyävistä lumikasoista ja visusti pakkasen puolelle laskeutuneesta lämpömittarista.
Tässä kohtaa vuotta kuuluu havahtua. Ei pelkästään siihen, että kodinsisustus on jämähtänyt talvihorrokseen, ikkunat ovat likaiset ja lattioita voisi joskus silittää mopillakin. Eikä vain tähän todellisuuteen, jossa garderoobista käytössä on vain alaluokka helpot ja lämpimät, keho on kuositon ja iho kalpea, jossa hiuksista paistaa patterilämmitys ja pipokauden pakotus.
Nyt on myös aika huomata, kuinka pimeimmät talvikuukaudet on talsittu läpi, kuinka kuoleman kuukausi on jälleen kerran ollut parempi kuin olisi etukäteen voinut kuvitella, kuinka joulusta ei tullut stressiä vaan mukava muisto, kuinka uuden vuoden ensimmäiset viikot menivät vauhdilla, tunteella, uskomattoman hienoilla kokemuksilla. Helmikuu oli nimensä veroinen: sain olla Brysselissä, telkkarissa, uuden yrityksen perustuksissa, rakastuneena kainalossa. Sain asioita, jotka pienessä päässä tuntuvat aika isoilta.
Joskus mietin, olenko liikaakin kultaisen keskitien kulkija ja kohtuudella kaikkea. Pitäisikö olla enemmän sitä tai superisti tätä, hullaantua harrastukseen tai uhrautua äitiyteen. Olla jonkun sortin addikti, fanaatikko tahi holisti, perustasoon tyytymätön parempaan pyrkijä. Pitäisikö pystyä olemaan sillä lailla ehdoton, että osaisi tykittää mielipiteensä mustana tai valkeana eikä valitsisi aina vain harmaata villatakkia turvaneuleekseen.
Väitän sitten kuitenkin, että juuri kultainen keskikaista pitää ihmisen onnellisena. Kun ei kurkota kaikessa kuuhun, ei pudotus tikapuilta tunnu niin pahalta ja parikin ylimääräistä askelmaa tekevät erityisen iloiseksi. Minä en noudata tiettyä ruokavaliota vaan syön salaattia ja suklaata silloin kun tekee mieli. En treenaa tavoitteena kesä- tai kisakunto, vaan käyn tamperelaisittain jumpalla ja pyrin pitämään farkkuni istuvina. En ole kotiäiti tai uraäiti, olen vain hyvä äiti ja tykkään työstäni. Ehkä näin pysyy tyytyväisempänä ja hyväksyy kaiken muun lisäksi itsensäkin helpommin.
Riittävän hyvän ei tarvitse olla vähempään tyytymistä. Kaikkea ei tarvitse arvottaa, yhden onnen hetken ei kuulu olla edellistä ihmeellisempi. Kolmen tähden arkea ei tarvitse ironisoida alisuorittamiseksi eikä toisaalta ylistää ihmeelliseksi. Omassa elossani olen huomannut, kuinka toiselle tavallinen saattaa olla itselle superia – ja päinvastoin. Jollekin lauantaipäivä lastenelokuvissa ja kahden aikuisen kaitsema kreiseily hampurilaisravintolassa on normia, tavista, ehkä tuskaakin. Minulle se on mahtava menestys! Joku kertoo kadehtivansa vapaailtojani, ja itse en osaa edes sanoittaa sitä tunnetta, joka syntyy kun katsoo lattialle jäänyttä junarataa ja tietää ettei siihen kosketa kolmeen päivään. Kun joku valittaa, ettei lapsiarjen väsyttämissä illoissa jaksa muuta kuin jakaa iltapalan puolisonsa kanssa sohvalla, tuijotan tiukasti ja käsken pitämään juuri siitä kiinni.
Sunnuntaiaamuna olisin halunnut pistää pulloon sen hetken, kun sain heräillä syleilyssä ja kaksin kuunnella oven takana, lastenhuoneen lattialla kolmen patjan siskonpedissä alkanutta höpötystä. Mennään herättämään sinun isi ja minun äiti on nyt lause, jota muistellessa useampikin osallinen hymyilee.
Tiedän, miten kliseistä on nauttia hetkestä ja olla kiitollinen pienestä hyvästä. Mutta: siihen minä haluan olla koukussa. Siten syntyy viiden tähden sekunteja, niitä jotka tekevät viikoista ja vuosista kriitikon valintoja.
