Mä en haluu kuolla tänä yönä
Kolme vuotta sitten seisoin kuopus käsivarrellani muuttolaatikoiden laidalla, jaottelin omaisuutta omiin ja toisen, murehdin menetettyä ja tuskailin tulevaa. Osan ajasta käytin palasiksi räjäytetyn ydinperheen perään itkeskelyyn, toisen törsäsin arjen uudenlaiseen asetteluun ja käytänteiden kääntelyyn. Ihan aidosti jännitin edessä olevaa elämää yhden vanhemman perheenä: kun oli tottunut kahden tasapuolisen aikuisen jakamaan lapsiarkeen, muuntuivat kauppareissut, roskienviennit ja iltatoimet kotitöistä haasteiksi. Ja pääsenkö ikinä edes suihkuun, kysyin ääneen.
Yksi ajatus hiipi (onneksi) mieleen vasta, kun arki triona keskustakolmiossa oli asettunut aloilleen. Entä jos minulle tapahtuisi jotakin, keskellä yötä? Sekoaminen, sairaskohtaus, jos vaikka tukehtuisin sängyssä imeskeltyyn salmiakkipastilliin? Kuka kutsuisi apua, kuka nostaisi vauvan pinnasängystä, kuka lohduttaisi kaksivuotiasta? Kuka alkaisi kaivata, ja koska?
Tuo on tietysti ajatus, jota ei kannata jatkaa kovin pitkälle. Tuskin olen ainoa öitä yksin lasten kanssa valvova viettävä, eikä turhanpäiväinen panikointi tai perusteeton pimeänpelko ainakaan tee unista yhtään parempia.
Löysin uudenvuodenaattona kaulastani kyhmyn, jonka syitä ja seurauksia nyt tutkitaan. Todennäköisimmin pala kurkussa on jotakin vaaratonta ja vähintäänkin hoidettavaa, mutta se on tuonut arkeen ja henkeen hieman ahdistusta ja poukkoilevia ajatuksia. Ei se nyt ihan syövältä tunnu, mutisi lääkäri, ja tarjosi sitten lapsilleni tarroja – minun teki mieli ehdottaa pistäytymistä vuorovaikutuskoulutuksessa.
Totesin tovi sitten toverilleni, että jos nyt tässä vielä jonkun syövän saisin, muuttuisin taatusti vielä nykyistäkin kiitollisemmaksi pienten asioiden arvostajaksi, sietämättömäksi sosiaalisen median paulocoelhoksi joka pudottelisi onnellisuuden murusiaan toisten tavallisen harmaaseen arkeen. Jos lapset ja ero toivat minusta esiin liikuttujan, tunteilijan ja hetkeen tarttujan, en edes uskalla arvata mitä sairastuminen saisi aikaan. No, kaiken tumman huumorin keskellä tietysti toivon, ettei syytä huoleen tai hoitoihin olisikaan.
Jo nyt yritän kuitenkin muistutella itselleni, mikä tässä elämässä kaikkein tärkeimmältä tuntuu. Kannattaako yhtä kirjotusvirhettä jäädä murehtimaan, ansaitseeko hankala asiakas kovin montaa ajatusta. Miksi ystävien tapaamista estää kiire, saako hikijumpan sijaan käydä vain metsässä kävelyllä. Yritän kaiken aikuismaisen ja vakavan keskellä pitää kiinni leppoisasta elämästä, kepeästä mielestä ja pienistä iloista. Koetan tallentaa lapsuusmuistoja mieleeni, en vain muistikortille. Ja kun jokin tuntuu hyvältä, annan sen tuntua. Toivon, etten miettisi hetken katoavaisuutta tai kyynistyisi ajattelemaan aina pahinta vaihtoehtoa. Enhän minä ensi viikosta tai vuodesta tiedä, ei kai kukaan.
Hetki sitten uskalsin tunnustaa rakastuneeni, se lienee riskeistä isoimpia.
(Ja nyt jos koskaan kannattaa deittailla sairaanhoitajaa.)
