Uutta ja vanhaa
Vuosi vaihtui uudeksi. Ripustin uuden kalenterin keittiön seinälle, merkitsin tammikuun päiviin ensimmäiset menot. Lapsen hammaslääkäri, minun ensimmäinen työmatkani, esikouluun ilmoittautumisen alku. Päivämäärien päätteeksi pitäisi nyt osata pyöräyttää kuutonen, pitäisi käsittää että nyt kuljetaan jo kovaa vauhtia kohti kevättä.
Vuosi 2015 on jo nimetty vanhaksi, mutta minun omassa elossani se piti sisällään poikkeuksellisen paljon uutta. Isoimpana mullistuksena on ollut uusi työ, mukavuusalueen rajoja venyttävä viestintäpesti ja it-maailman pyörityksessä pujottelu. En vieläkään ihan aina muista, että olen työssäkäyvä äiti, sellainen hahmo joka pyörittää neljän jalkalenksun mittaista päiväkotiarkea ja nauttii viikonlopuista ihan eri tavalla. Että myös minulla on sähköpostiosoite, johon kannattaa laittaa lomaviesti vuodenvaihteen viikoiksi.
Vuodessa lapset ovat kasvaneet uusiin mittoihin, taas muutaman askeleen kohti itsenäisyyttä. Yhtenä iltana pysähdyin katselemaan kauempaa tyypillistä iltapalahetkeämme: kaksikko lusikoi jugurtteja ja nakerteli leipiään – ja keskusteli keskenään. He kommunikoivat kuin mitkäkin oikeat ihmiset, kikattivat toistensa jutuille ja jopa omille ajatusvirheilleen. Onko sinulla kiukkupäivä? kysyy kolmevuotias, kun isoveli purkaa maailmantuskaansa raastavan rasittavalla käytöksellä. Viisivuotiaalla on kohta enemmän yleissivistystä kuin minulla, tunnen itseni vallan typeräksi kun joudun hetken miettimään mistä kivet, suola tai sade tulevat.
Viime vuonna sain ikääni uuden alkuluvun, mittariin täysiä kymmeniä ja kintuilleni kolmenkympin kriisin. On hienoa olla aikuisen ikäinen ja syntymäpäiväjuhlat jäävät muistoihin yhtenä syksyn parhaista päivistä. Oli läheisiä ystäviä, kuplivia juomia, aamukolmelta kiskottu tequila ja se sellainen darra, joka hälvenee ihan vaan hyvän fiiliksen voimalla. Huomaan kyllä, miten aikuisuus on vaivihkaa hiipinyt arkeeni: on silmänympärysvoidetta ja siivooja, tuntemattomia some-kanavia sekä melkoinen määrä mukavuudenhalua.
Vaikken tunnusta tuntevani ikäkriisiä, huomaan kuinka keho alkaa pikkuhiljaa muistutella syntymävuoden etääntymisestä. Siitä pitäisi pitää parempaa huolta, syödä, juoda, liikkua ja levätä kunnolla. Tänään juoksin kuntosalilla viisi kilometriä vailla päämäärää, ehkä samalla karisi jokunen joululoman pekoniaamiaisten tuomista turhista tuliaisista. Illalla painan pääni ryhtityynyksi ristittyyn Tempuriin ja sitä ennen yritän hankkiutua eroon kaapissa kummittelevista joulusuklaista. Aivan vailla oikeitakaan terveyshuolia en tätä uutta vuotta aloita – aiemmin en ole lääkärin vastaanotolla kuullut sanoja selfie tai syöpä, lienevät tätä päivää siis molemmat.Todennäköisesti saan kuitenkin karistaa olalta turhat pelot ja pysytellä jatkossakin perusterveenä (sekä poissa Google-diagnooseista).
Viime vuoteen mahtui myös aivan uusia ihmisiä. Paljon uusia kasvoja ja kohtaamisia, palavereita ja pikatreffejä kahden kalenterin risteyksessä. Ystävyyksiksi syventyneitä tuttavuuksia, päättyneitä ja alkaneita ihmissuhteita. Muutama tovi sitten löysin ihmisen, jonka vierellä hymyilyttää leveämmin kuin aikoihin. Ja on kuulemma kivaa, että hymyilen niin että hampaatkin näkyy. Olen oppinut arvostamaan kainaloon nukahtamista ja yhdessä syötyä iltapalaa erittäin korkealle, niistä kannattaisi kaikkien pitää kiinni.
Oma vuoteni vaihtui ystävien ja tuttavien ympäröimänä, pimeässä maalaiskylässä ja herkuista notkuvan pirtinpöydän ääressä. Se yksi ainoa raketti räjähti peltoon, Alias jäi kesken enkä tehnyt minkään sortin lupauksiakaan. Seuraavana päivänä jatkoimme seuralaiseni kanssa ex tempore -aikuislomailua, karautimme Kanta-Hämeeseen ja kuuntelimme aamuyöhön asti hotellin seinien läpi kumuavaa yökerhon ysärihittikimaraa. Valkoisten pöytäliinojen ravintolassa syötyjä etanoita kompensoitiin kotimatkalla autokaistan hampurilaisilla, molemmat olivat pienestä karkumatkasta tohkeissaan ja tyytyväisinä. Nyt pitäisi jo orientoitua arkeen, mutta hömelö hymyily ei tahdo loppua.
Vuodenvaihteessa monen tekee mieli summata opittua, suunnitella tulevia, kerrata koettelemuksia ja asetella tähdet oikeisiin asentoihin haaveita varten. Oma tulevani on sekoitus tuttua arkea, tuntemattomia tunteita ja sumuverhon takana välkkyviä urasuunnitelmia. Toivon oppivani vielä lisää uutta, mutta myös arvostavani sitä mitä jo on. Yritän asettaa rimani polvenkorkeudelle, niin että tällainen töppöjalkakin yltää kepeällä askeleella ylitse. Haluan tarttua kliseiseen hetkeen, nauttia nyt ja suunnitella vähän vähemmän ja toteuttaa enemmän. Ja jos vain yksi on ja pysyy, se olkoon onni.
Onnellista uutta vuotta!
Kuvituksena viime vuoden tykätyimmät Instagram-kuvani. Ne kertovatkin oikeastaan kaiken olennaisen.
