Rinnassa roosaa
Kun tulee kolmenkymmenen vuoden ikään, asioita alkaa tapahtua. Keho muuttuu herkemmäksi, repsottaa ja rypistyy, ottaa palautumiseen pidemmän ajan. Kerää ylimääräiset suklaakonvehdit vyötäisille vararenkaaksi, jonka häivyttämiseen ei enää riitä pelkkä kaksikymppisen olankohautus. Kolmekymppisen ajatukset ovat aikuisempia, arvovalta uudella asteikolla, elämänkokemus jotakin josta kehtaa edes ääneen mainita. Kolmekymppisenä on saanut jo surra aivan oikeasti. Kolmekymppisenä saa myös kutsun kohdunkaulan syövän seulontaan.
Oman lapsuuteni maalaiskyläkuplassa syöpä oli sana, jota ei sanottu ääneen. S-sana oli synonyymi kuolemalle, viimeinen tuomio jota ei tunnettu kunnolla. Entiset isännät kuolivat saappaat tuoreessa kurassa vanhuuteen, yskän vuoksi sairaalaan raahautunut mummo nukkui pois, koska mitään ei ollut tehtävissä. Syöpä vei omatkin isovanhempani hautaan, mutta en minä sitä tiennyt vasta kuin aikuisena.
Minäkin olen pitänyt syöpää etäällä, heitellyt ilmoille kevyitä letkautuksia. Kun iho on käristynyt aurinkorannalla tai päätä särkee kesken päivän. Miettinyt mukatosissani, kuinka näin pieniä rintoja pystytään edes tutkimaan. Nyt syöpä on tullut sen verran lähelle, että mustaksi huumoriksi tarkoitetut heitot muuttuvat helposti harmaaksi huoleksi ja puhtaanvalkeaksi suruksi.
Kaksi vuotta sitten, juuri ennen joulua, kuulin että äidilläni oli todettu rintasyöpä. Hän ei ollut sitä itse viitsinyt puhelimessa kertoa, ja minä olin typerästi hermostunut kun emme saaneetkaan luvattua autokyytiä joulunviettoon mummilaan. Tunnelma joulupöydässä oli vähän erilainen kuin ennen, porkkanalaatikon yllä leijui pelko jota kukaan ei halunnut lausua ääneen. Kaikki tiesivät että ennuste oli hyvä ja hoito erinomaista, mutta kukaan ei voinut antaa takeita tulevista jouluista.
Kasvain katosi leikkauspöydällä ja tomerana emäntänä äiti ajoi sytostaattihoitoihin seitsemänkymmenen kilometrin matkan joka päivä. Taksinkin olisi saanut tilata, mutta sittenhän tilanteesta olisi tiennyt koko kylä. Kaikki ei mennytkään aivan kuten piti, ja oli läheisille aivan uusi tilanne nähdä ikänsä toisista huolehtinut nainen väsyneenä ja voimattomana. Kun lopulta hoidot olivat ohi ja taskussa terveen paperit, vakuuttelimme että emmehän me mitään muuta olisi odottaneetkaan. Ilmassa kuitenkin väreilee edelleen synkemmätkin ennustukset, eihän sitä koskaan tiedä.
Syöpähoidot kehittyvät kaiken aikaa, mutta lääketiede ei vieläkään pysty ihmeisiin. Lähipiiristä löytyy niin helpottuneita huokauksia kuin uusiutuvaa huolta, sekä onnistuneita hoitoja että liian varhain pidettyjä hautajaisia. Suomessa sairastuu vuosittain lähes viisituhatta naista rintasyöpään, siis lähes joka kahdeksas nainen – ei tarvita kovin montaa ystävää, tuttavaa, sukulaista tai työtoveria jonoon, kun voi jo löytää joukosta seuraavan potilaan.
Lokakuun yhdeksäntenä vietettiin jälleen Roosa nauha -päivää. Nauhoja ja vaaleanpunaisia kampanjatuotteita on myynnissä kuun loppuun saakka, mutta rintasyövän vastaisen taistelun tukeminen ei tietenkään rajoitu yhteen syksyyn tai pinkillä kuorrutettuun tempaukseen. Minulle pieni roosa nauha on merkkinä siitä, että syöpä on todellista, sen tutkimiseen tulee panostaa ja siitä toipuvilla on oikeus puhua ääneen. Koska kolmen euron panostus tuntui pieneltä, avasin oman keräyspottini Syöpäsäätiön sivuille. Haastan sinutkin lahjoittamaan, tai perustamaan oman potin vaikkapa blogisi lukijoille, leikkipuiston äideille tai tutulle työporukalle. Voit lahjoittaa pienen tai ison summan (maksu onnistuu verkkopankin avulla). Rintaan kiinnitettävän nauhan voi puolestaan ostaa helposti lähikaupan kassalta.
Viime viikolla valkoinen kirjekuori odotti eteisen lattialla. Olin jo ehtinyt unohtaa koko asian, seulontahan kuulostaa rutiinilta jossa rosvosektori ei kuitenkaan osu omalle kohdalle. Sen pienen hetken kirjettä auki rapistellessani ehdin kuitenkin miettiä, miten jalat kantaisivat jos paperissa lukisi pelottavia sanoja tai kehotuksia lisätutkimuksiin. Näytteessänne ei ole havaittu mitään syöpään tai sen esiasteeseen viittavaa. Asiallista ja helpottavaa, mutta s-sanan vuoksi kuitenkin kevyesti kylmäävää. Kolmekymppisenä voi olla turha toivoa, että ikävät asiat eivät osuisi omalle kohdalle – voi vain yrittää uskoa, että niistä selviää.
