Minusta on aina tuntunut hienolta olla nimenomaan suomalainen.

Meillä on oma kumma kulttuurimme, jossa vaietaan kahdella kielellä, joista toinen on niin käsittämätön että sillä on helppo hauskuuttaa kansainvälisiä kavereita. Meillä on neljä ihmeellistä vuodenaikaa, yöttömiä öitä ja sysipimeitä päiviä. Meillä on oma erityinen historiamme, yhdessä rakennettu yhteiskunta ja huikea määrä hyvinvointia.

Suomessa on erittäin helppoa olla nainen, äiti, yksinhuoltaja, opiskelija tai työtön. Suomalainen sosiaaliturva kerää kaukomailla kateellisia huokailuja ja syvää ihmetystä. Täällä kaltaiseni maalaistalon tytär voi aivan hyvin hankkia korkeatasoisen koulutuksen ja turvata toimeentulonsa. Täällä minusta on pidetty huolta, vaikken ole koskaan edes ollut oikeassa vaarassa.

Lapsuuteni rakkain joululahja (ehkä heti ponikampaamon jälkeen) oli tummaihoinen nukke, jonka nimesin Kristaksi. Olin haaveillut siitä koko vuoden, ja aattona odotukseni palkittiin. En tiedä mistä olin keksinyt toivoa juuri sellaista, enhän ollut kai koskaan edes nähnyt tummaihoista ihmistä. Ei meidän kylässä kukaan poikennut kantaväestön kalpeista kasvoista, pienessä kyläkoulussa kaikki istuivat samoilla tunneilla ja kiittivät ruoasta Jeesusta.

Nyt tuolla samalla nukella leikkii kohta kolmevuotias tyttäreni. Hänelle erilaiset kasvot ovat arkipäivää. Päiväkodin eteisessä kuuluu kieliä joita omat lapseni eivät vielä ymmärrä, kaupungilla tulee vastaan kansallispukuja ja peittäviä kaapuja. Minun lapsilleni tummempi iho, kiharammat hiukset tai omastamme poikkeava vaatetus ei ole sen isompi ihmetyksen aihe kuin se, että naapurista kuuluu pianonsoittoa.

Kun olin 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Tanskassa, osallistuin uteliaisuuttani kansallismielisen oikeistopuolueen paikallisosaston tapaamiseen. Kuuntelin koko illan, kuinka lempeännäköiset juutit yhdessä keskustelivat maahanmuuton ongelmista ja nyökyttelivät ”niiden” aiheuttamille hankaluuksille. Keskusteluosiossa nousin seisomaan, ja kerroin kuinka itsekin maahan muualta muuttaneena koin tilaisuuden ahdistavaksi. Huoneellinen ihmisiä kääntyi kohahtaen katsomaan, kun lausuin mikrofoniin oudon nimeni haparoivalla tanskan aksentilla. Tilaisuuden jälkeen sedät tulivat taputtamaan olkapäätäni ja muistuttivat, että eivät he tietenkään minua vastustaneet, vaan ”niitä muslimeja”.

Tuolloin kuvittelin, että olin vain eksynyt pieneen pelottavaan vähemmistöön, etteivät tuollaiset ajatukset leviäisi kokonaisiin kansakuntiin. Ettei meillä Suomessa ainakaan.

Tänään ällöttää olla suomalainen. Kuvottaa katsella kuvia, joissa parempaa elämää etsiviä pakolaisia on vastassa elintasovatsaansa kannattelevia leijonariipusmiehiä tai rasistisen terroristijärjestön kaapuun verhoutuneita, väkivaltaisia ihmisiä. Ahdistaa avata tietokone, kun jokaisen uutislinkin alla on kommenttiketju, jossa suomalaisen koulujärjestelmän läpikäyneet aikuiset ihmiset esittävät totena omia mielikuviaan (ja äidinkielestään näennäisen ylpeinä kirjoittavat ne väärin). Puistattaa, kun ministeritasolla annetaan ymmärrystä sille, että toisen ihmisen saa kohdata vihalla ja väkivallalla silloin, kun hän tulee tontillemme erilaisesta kulttuurista ja kysymättä meidän lupaamme.

Tekisi mieli sulkea silmät, suu ja some. Elää omassa punavihreässä kuplassa, jossa suvaitaan ja sallitaan kaikkea luonnotonta kuten kahden aikuisen välistä rakkautta tai turvallisemman tulevaisuuden tavoittelua. Olla lukematta otsikoita, klikkaamatta kuvia, huomaamatta pelon värjäämiä pilviä jotka leijuvat syystaivaalla. Kulkea kadulla silmälappujen kanssa kuin Oktoberfestin vankkureita vetävät hevoset, kääntää katse pois kun vastaan tulee jotakin mitä en ymmärrä.

Minä en valinnut syntyä tähän maahan. Ei ole mitenkään omaa ansiotani, että saan elää näin hyvää elämää. En ole tehnyt elettäkään sen eteen, että saan äänestää, kulkea kadulla ilman saattajaa, viedä lapseni päiväkotiin tai ostaa kolmessa minuutissa matkalipun toiselle puolelle maailmaa. Minulle on annettu paljon, ja minun on hyvin vaikea kuvitella että siitä olisi nyt ottamassa paloja pois joku vastaanottokeskuksen patjalla makaava parikymppinen mies värikkäissä lenkkareissaan.

Haluaisin kutsua pakolaisperheen kotiini, viedä vaikka lähileikkipuistoon ja näyttää että emme me oikeasti ole tuollaisia. Haluaisin, että päiväkotiimme tulisi syyrialaislapsi, jonka kanssa löytyisi yhteinen kieli aivan kuten sen kehitysvammaisen pojan kanssa, joka sai koko ryhmän oppimaan viittomia. Haluaisin kysyä älypuhelinmiehiltä, voiko muslimi käyttää Tinderiä. Haluaisin olla avoin ja iloinen, sanoa että kyllä tänne mahtuu, katsokaa nyt vaikka kuinka paljon meillä on vaurautta ja väljyyttä. Haluaisin paikata yhdellä ystävällisellä hymyllä sen hullun, joka ottaa sotaa pakenevan ihmisen vastaan ampumalla raketteja.

Kyllä minä ymmärrän, että edessä on ongelmia. Että on eri asia sanoa tervetuloa vaan kyllä meillä on tilaa kuin varmistaa kaikille saapuneille oma paikka tässä erityisessä maassa. Tajuan, että on talouskriisi ja aivan liikaa työttömiä jo ennestään. Tiedän, ettei kahta erilaista kulttuuria soviteta yhteen sillä että mustamakkarasta tehdään veretön versio.

”Miltä itsestäsi tuntuisi, jos naapuriin muuttaisi yhtäkkiä 300 täysin tuntematonta ihmistä?” No ei yhtään miltään, naapurissani asuu tuhansia täysin tuntemattomia ihmisiä. Joukossa on aivan varmasti rikollisia, raiskaajia, sosiaalituilla eläviä siipeilijöitä ja epämiellyttäviä idiootteja. Mutta kannattaako minun ihan varmuuden vuoksi ottaa konekivääri hissiin tai vastata jokaiselle vastaantulijalle vihapuheella? Pitääkö minun pelätä kaikkia kasvoja ja kulttuureja, jotka eivät sovi yhteen oman peilikuvani kanssa? Epäillä ihan jokaista, koska enhän voi tietää mitä kukaan muu kuin minä itse ajattelee tai tekee?

Ei kai. Sillä silloin jäisin yksin. Eikä yksin pysty rakastamaan, yksin voi vain vihata.