Koska huoli muuttuu muistoksi

Kun kannoin kuopusta kohdussani, sairastuin raskaushepatoosiin. Maksan toimintahäiriöön, joka on odottajalle käytännössä vaaraton ja aiheuttaa vain kiusallista ja piinavaa ihon kutinaa. Vatsan suojissa kasvavalle sikiölle hepatoosi voi aiheuttaa hapenpuutetta, ja siis kohtukuoleman.

Oma hepatoosini huomattiin kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ja sain siihen pian lääkityksen. Kävin viikottain verikokeissa ja sairaalassa seurannassa, olin hyvässä hoidossa. Koko ajan minua muistutettiin laskemaan sikiön liikkeitä ja huolehtimaan lääkkeiden otosta aamuin illoin.

Jo tuohon asti raskauteni oli ollut henkisesti raskas. Se alkoi keskenmenoepäilyllä, jatkui huoleen sikiön kasvusta, kohdun poikkeavuuksien toteamiseen, ennenaikaiseen supisteluun, tulehduksiin ja ties mihin. Hepatoosidiagnoosi oli kivenmurikka kaiken sen harteitani painaneen huolen päällä, vielä yksi syy siihen miksen muista toisen raskauteni aikaisista elämän- tai maailmantapahtumista juuri mitään.

puput3.jpg

Istuin pari viikkoa sitten samassa laboratorioaulassa, jossa vietin loppuraskaudessa liki jokaisen maanantaiaamun. Pahoinvoivana puolen vuorokauden syömättömyyden vuoksi, väsyneenä huonosti nukutun yön jäljiltä, tulevia verikoetuloksia ja maksa-arvojen heilahduksia jännittäen. Tuijottamassa aamutelevision uutisia, yrittämässä keskittyä johonkin muuhun kuin pelkästä ajatuksesta supistelevaan keskivartalooni. Hoitajan tuolissa käänsin kasvoni aina pois kyynärtaipeestani, joskus olisin halunnut kertoa mikä minua oikeasti pelotti.

Nykyteknologia toi ALAT-arvot tekstiviestinä puhelimeeni ja aina hetken hengähdystauon. Synnytyssairaalan kellarikerroksessa avasin haarani suurinpiirtein kolmennekselle tamperelaisista lääkäriopiskelijoista, tarjosin kutkuttavaa opetusmateriaalia kandeille ja annoin purkkaa jauhavan valkotakkisen pojankoltiaisen arvuutella lapseni sukupuolta. Minä tiesin että sisälläni kasvoi tytär, olin nähnyt hänen kasvossa kymmenen kertaa kuvaruudussa. Minä en osannut olla varma, näkisinkö niitä koskaan kunnolla.

synnari1.jpg

Olen aina ollut levoton nukkuja. Uneksin paljon, tuon unimaailmani todellisuuteen, puhun sekavia ja hourailen puoliunissani. Raskaushepatoosin aikana syntyi uusi ilmiö: hyvin usein illalla, vähän sen jälkeen kun olin nukahtanut, heräsin paniikista sekavana. Oonko mä ottanut mun lääkkeet? Mistä tiedän että oon ottanut mun lääkkeet! Tarkistin asian, annoin puolison rauhoitella. Olin ottanut, ei hätää, lapsikin oli herännyt hätääni ja voi hyvin.

Huolikuorma harteiltani putosi sen viiden minuutin aikana, jonka ponnistin kuopustani tähän maailmaan. Kun tyttäreni syntyi, unohdin kaiken sen sisälläni kantamani ja holtittomina kyynelinä virranneen pelon. Lapseni oli siinä, käteni ulottuvilla, minun huolehtivan katseeni alla ja kuvitellun kontrollin kaitsemana. Toki tiesin, yhden lapsen koulimana, että huoli lapsista ei katoaisi koskaan. Mutta enää minun ei tarvinnut pelätä sitä, ettei hän koskaan eläisi.

Lapsi syntyi ja oli terve, hepatoosin oireet katosivat ja maksa palautui normaalitilaan. Mutta tuo alkuyön paniikkiherääminen ei ole päättynyt. Jatkoin sitä kuopuksen syntymän jälkeen, tarvitsin toisen aikuisen kertomaan ettei enää ollut mitään lääkkeitä vaan vauva tuhisi vieressäni. Ja yhä vieläkin, jos olen muuten stressaantunut tai ylikuormittunut, herään hetki nukahtamisen jälkeen haukkomaan henkeäni. Oonko mä ottanut mun lääkkeet? Kun hämärän hyssyssä, otsa hiessä ja hölmössä horroksessa tajuan, ettei enää ole mitään raskautta, eikä hepatoosia, vellon hetken epätietoisessa epätoivossa. Mitkä lääkkeet olen unohtanut? Onko lapsilla joku lääkekuuri? Vai unohdinko jotain muuta? Hampaat pesemättä, lapset ruokkimatta? Kenties jätin jonkun tärkeän työasian tekemättä?

hem7.jpg

Juuri nyt tuo huolella kuorrutetussa kohdussa kasvanut tytär laulaa hämä-hämä-häkkiä, leikkii veljensä kanssa junaradalla ja kikattaa. Hän ei saanut täydellisiä eväitä tähän elämään, mutta on osoittanut kaikki huoleni turhiksi. Kun hän kahden päivän ikäisenä ja reilusti alle kolmekiloisena tuijotti lääkäriä silmät suurina ja suu maidosta valkeana, tiesin hänen pärjäävän. Meidän pärjäävän. Joskus tuntuu että toinen raskauteni oli yksi ongelmavyyhti, että itse olin vain vaivalloisesti kävelevä hermoheikko huolehtija, surkea ystävä, kelvoton vaimo ja epämääräinen äiti. Myöhemmin uskoin, että vauvavuoden aikana itkin enemmän kuin imetin. Mutta ei se ehkä ole koko totuus.

Onko nää lapset aina näin iloisia, naurahti kuopuksen kummitäti eilen kun vietimme pizzaperjantaita ravintolassa. Lapset ovat toden totta olleet viime aikoina erityisen iloisina, tyytyväisinä, onnellisina. Heillä on hauskaa yhdessä, päiväkotikin on kuulemma parasta päivässä. Pienenpieni pirpanani on ihan kohta kolmevuotias, hän toivoo lahjaksi nukkea ja valitsee aina mansikkajäätelön. Hänellä on kaikki hyvin, iloa enemmän kuin kellään ja tarmoa vaikka mihin.

Ehkä minäkin kohta pääsen eroon huolestuneista unistani.

Suhteet Oma elämä Mieli Raskaus ja synnytys

30

Täytin tänä aamuna kolmekymmentä vuotta.

Uusi vuosikymmen, astetta aikuisempi ikä. Otan osaa, totesi pomo eilen lounaspöydässä, loput lähipiiristä ovat ihan vain onnitelleet. Ja otan kaiken onnen ilomielin ja kiitollisena vastaan – aika paljon sitä minulla juuri nyt onkin. En koe ikäkriisiä, asiat ovat juuri nyt varsin hyvin. On perhe, poikaystävä, päivätyö ja paljon tulevaisuudenmahdollisuuksia pään sisällä muhimassa. Ja mikä parasta, on ihania ihmisiä ympärillä jakamassa niin onnea kuin epäonnea.

Kun eilen nimikoin boolimukeja (voi kyllä) tämäniltaisia kemuja varten, laskin hämmästellen kahteenkymmeneen. Olen tottunut siihen, että ystäviäni on vaikea saada koottua samaan paikkaan tiettynä päivänä: he ovat tulleet minulle tutuiksi eri yhteyksistä, kullakin on omat kiireensä ja täyttyvät kalenterinsa. On kolmen lapsen äitejä, uraa luovia ammattilaisia, ikuisia opiskelijoita ja joka vuosi eri maassa majailevia seikkailijoita. On heitä, jotka voi sanoa tunteneensa jo neljännesvuosisadan, on koulutieltä kylkeeni kiinnittyneitä, hiekkalaatikon laidalla kohdattuja äititovereita ja viimeisen vuoden aikana tavattuja mahtavia viestintäihmisiä. On naapurikorttelin naisia ja niitä joiden luokse saa junailla useamman tunnin.

Yllättävän moni ystävistäni on alunperin ilmestynyt näköpiiriini blogin kautta. Tämä perin julkinen päiväkirjanpito on poikinut paljon hyvää, yhtenä tärkeimmistä ovat virtuaalimaailman kautta reaaliläheisiksi tulleet ihmiset. Olen näistä kohtaamisista kovin iloinen, hämmentynyt ja kiitollinen. Paljon on myös niitä, teitä, joita en koskaan ole tavannut mutta jotka silti koen tärkeiksi. Te jotka tökkäätte sydäntä, kirjaatte kommentin, kerrotte seuranneenne mukana jo vuosia – te olette huikeita.

sanna30insta1.png

Kun aloitin bloggaamisen, koetin pysytellä puolianonyymina. Kerroin kyllä kuvien kautta paljon, mutten osannut käyttää ristimänimeäni ja häkellyin aina, jos joku puolituttu kertoi lukeneensa tekstejäni. Moni on luullut minun olevan aivan eri niminen, Inkerihän on sekin vain toinen nimeni. Isoisäni sanoi minussa olevan Inkerin vikaa, siitä nimi tälle blogille.

Olen aika ajoin panikoinut blogin tuomaa julkisuutta ja viemää yksityisyyttä, erityisesti lasten kannalta. Vieläkään en ole yhtään varma, onko nykyinen linjani hyvä tai kymmenen vuoden päästä hyväksyttävä myös jälkikasvuni mielestä. Olen kuitenkin enemmän sinut itseni kanssa nyt kuin viisi vuotta sitten, kun kirjoittelin ensimmäisiä postauksiani uunituoreena äitinä. Tiedän mitä kaikkea googlaamalla voi löytyä, että nykyiset ja tulevat työkaverini voivat lukea vuodatuksiani ja että tarjoilen ihan itse mahtavaa kostomateriaalia jos heilan kanssa joskus sukset menevät lopullisesti ristiin. Tiedän että näitä tekstejä lukevat sadat, tuhannet, ystävät, tuttavat, ehkä joskus oma äitinikin. Kaikkea en kuitenkaan kerro, en täälläkään, en vaikka välillä tekisi mieli. En niitä ihan kauniimpia, en myöskään kipeimpiä.

Blogimaailma on tässä maassa luvattoman pieni, nettitutut tuntuvat kietoutuvan samoihin seitteihin elämän eri alueilla. Täällä Lilyssä bloggaa sekä lasteni täti että ex-mieheni naisystävä; yhden blogistin muistan yliopistoajoilta, toinen on naapurin sisko. Näin pienissä piireissä me pyörimme, seuraamme toinen toisiamme ja kommentoimme asioita joita emme muuten tietäisi. Oman elämän absurdius on saavuttanut uusia huippuja tällä viikolla, ja yksi hulvaton puheenaihe löytyy illalla juhlapöydästä: sain lainaksi boolimaljan naapurista, ystävältä jonka olen tavannut neljä vuotta sitten blogin kautta. Ja hyvin todennäköisesti maljan on valmistanut entinen appiukkoni, vuosikymmeniä sitten – meillä oli samanmoinen lahjaksi saatuna vanhassa kodissamme, ja silloinkin pelkäsin että pudotan hienon lasiesineen lattialle. Että terveisiä vaan tästä hassusta elämästä!

sanna30insta2.png

Kolmekymmentä. Niin kovin kypsän kuuloinen, ei ollenkaan enää viiteryhmässään, kahden lapsen äideissä, nuoreksi luettava. Työelämässä huomaan kuinka 90-luvulla syntyneet diginatiivit menevät ohitseni oikealta ja vasemmalta, kadehtien katselen nykypäivän nuorten naisten tyylitietoista pukeutumista. Mutta jotain minulla on enemmän nyt kuin kaksikymppisenä (enkä nyt puhu pelkästään silmärypyistä). On kokemusta, näkymystä, harmaan sävyiksi sulautuneita mustavalkoisia mielipiteitä, selvempi tunne itsestä ja ympäröivästä maailmasta. En tiedä missä olen kymmenen vuoden päästä, ensi kevätkin on aivan epäselvä, mutta uskon olevani silloinkin ihan onnellinen. Ja se on aika paljon se.

Kun joskus muinoin nuorisolaisena mietin tulevaisuutta, vannoin että jos hankkisin lapsia (siis nimenomaan hankkisin, en saisi tai yrittäisi), haluaisin ensimmäiseni ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Luulin olevani uranainen, joskus näin itseni romanttisesti ulkomaankirjeenvaihtajana. Sain kaksi oikein ja lisänumerona eron ennen kahtakymmentäkahdeksaa, suunnitelmat menivät uusiksi ja elämä lähti eri suuntaan. Juuri nyt se on kuitenkin hyvällä kurssilla, kapteeni ei ehkä ole aivan kartalla mutta ehkä joku muu tarttuu ruoriin jos meinaan seilata aivan väärille vesille.

Minusta oppii paljon, kun seuraa tapaani järjestää juhlia. Rakastan listoja ja suunnitelmia, saatan googlailla boolireseptejä viikkoja ja hekumoida ranskalaisten viivojen määrällä päivää ennen bileitä. Tuijottelen suunnitelmia ja syön suklaata sohvalla, vaikka olisi ehkä fiksumpaa saada jokin tehtävistä ylivedettyä. Kun on viimeinen hetki toteuttaa, vilkuilen kelloa ja hösellän paikasta toiseen höyryveturin varmuudella. Vielä eilen koti oli kaaoksessa ja jääkaappi tyhjänä. Nyt lattiat hohtavat puhtaina, salaatit odottavat parvekkeella, kossu on kylmässä ja toffeetortut koristeltu. Istahdin hetkeksi alas, kun halusin saada nämäkin sanat päästäni pois. Sellainenkin olen, kikkailen kirjaimilla ja tahdon jakaa tarinaani. Kirjoitan, koska se on niin minua.

Kohta koitan olla kunnon nainen: menen suihkuun, lakkaan kynteni ja aloitan vaatekriiseilyn.

sanna30insta3.png

Osaan suunnitella ja tarpeen tullen suhata asiat teoriasta käytäntöön varsin tehokkaasti. En kuitenkaan ole täydellinen: lykkään viheliäisimpiä vessanpesuja viimeiseen asti ja piilotan ovikellon soidessa sanomalehtiä keittiön tyhjiin laatikoihin – vain löytääkseni samoista jemmoista uutisia tasan vuoden takaa. Mitähän niissäkin kerrottiin? Taantumasta, työttömyydestä, turvapaikanhakijoista? Entä mitä saamme lukea vuoden päästä Aamulehdestä, surullisista some-päivityksistä, tästä yhdestä pienestä blogista? Sitä mietin huomenna, en tänään.

Tänään yritän unohtaa lapset, niin omat kuin kaukaisten rantojen runtelemat. Pistän punaa huuliin ja jäitä booliin, kenties vielä jalalla koreasti Klubilla. Toivotan tervetulleiksi ihanat elämäni ihmiset, joita ilman en olisi tässä vaan jossain aivan toisaalla. Tänään juhlin ihan vaan itseäni, sellaisia hetkiä on jokainen meistä aina silloin tällöin ansainnut. Ainakin kerran kolmessakymmenessä vuodessa.

 

PS. Ostin itselleni lahjaksi uuden puhelimen, joten hetken radiohiljaisuus Instagramin puolella on päättynyt. Löydyn sieltäkin nyt koko nimelläni, olen siis @sannainkeri.

Suhteet Oma elämä