Viikko vailla lapsia

Vietin viikon lapsettomana.

Pienokaiset lomailivat isänsä kanssa, minä olin vapaa kaikista vastuista. Etukäteen ajattelin (kuten ehkä joka toinen perjantai), että nyt kyllä olen ihan vaan tekemättä mitään, tai ainakin teen kaikki ne asiat, jotka normiarjessa aina vaan jäävät paitsioon. Siis sekä ne sellaiset, joihin liittyy latte ja laiskanpulskea lukeminen ja ne, jotka kulkevat edelleen kallonsisäisessä kotityökalenterissa ja tottelevat nimiä Ikkunanpesu tai Keittiön kaapit.

No, ihan melkein onnistuin. Olin aika rennosti, tein aika paljon, en siivonnut kaappeja.

Juhlin juhannusta ystäväni ihanassa talossa hiljaisen kylätien varrella. Söimme aamusta iltaan saman pirtinpöydän ääressä, saunoimme koivuntuoksussa ja viuhahdimme pellonlaidassa. Ruodimme yläastemuistoja ja äitisuhteita, suunnittelimme peltoterapiaa ja eheyttäviä maatuskanmaalauskursseja.

Vietin verkkaisia tunteja hyväntuoksuisessa kainalossa, kävin syntisessä päiväsaunassa ja kokkasin avokadopastaa kahdelle. Sanoin tykkään susta.

Kävin minilomalla Helsingissä, tapasin pääkaupungissa parhaita ystäviä ja pelkäsin metrossa riehunutta rasistia. Kulutin Marimekon tehtaanmyymälässä niin paljon aikaa, että ulkona tyyni muuttui myrskyksi. Kävin projektitapaamisessa puhumassa kehitysyhteistyöstä, söin hienon lounaan ja join ensimmäistä kertaa kahvia suuren mualiman malliin Starbucksissa. Yövyin ystävän sohvalla, tilitin tuntoja roseelasi hyppysissä ja opin, että Paperi T oli luokkakaverini lukiossa. Tunsin itseni vähän vanhaksi.

Jumppasin reisilihakset riekaleiksi, paransin maailmaa tiistai-iltana terassilla, tein täsmäiskun alennusmyynteihin ja ostin pienokaisille petivaatteet. Tein ruokaa ehkä kerran koko viikon aikana – ellei sitten lasketa niitä lukuisia halloumisalaatteja, joita itselleni köökissä kasailin.

Siivosin minä myös. Luuttusin lattiat, pyyhin pölyt, pistin kerrankin parvekkeen ihan kunnolla kesäkuntoon. Siirtelin kotona kalusteita paikasta toiseen, ripustin uudet verhot ikkunaan ja kasasin kaksikolle kerrossängyn. Luukutin Adam Lambertia ja moppasin selän hikeen. Rymsteeraus omissa neliöissä saa aina aikaan saman ilon ja kepeän olon: meillä näyttää taas enemmän siltä, miltä minusta tuntuu. Äsken siemailin viinipullon viimeisiä pisaroita parvekkeen kirjavassa kesäpesässä, kuuntelin juopuneiden kaupunkilaisten ölinää ja lokkien ulinaa, en oikein osannut keskittyä kirjaani.

Tänään lomalapset palasivat kotiin. Esikoinen ei meinaa pysyä pöksyissään, ja iltapalalla käymämme vakiokeskustelu päivän parhaasta asiasta oli loogisesti huominen – silloin hän täyttää viisi vuotta ja kotimme muuttuu kekkeriareenaksi. Mansikkakakun ainekset odottavat jääkaapissa ja lahja vaatehuoneessa, naapurikaupasta löytyivät mustavalkoiset kattaustarpeet ja naapurista lainakahvikupit. Jos taas alan liikaa ajatella ison pienen poikaseni ikää ja ihmeellisyyttä, menen vallan haikeaksi. Kuopus kyselee kokka hinä häytän ja yrittää ymmärtää, mitä syksy tarkoittaa. Minä odotan jännityksellä, miten ensimmäinen kerrossänky-yö sujuu, kuka putoaa ensimmäisenä ja saisinko kerrankin nukkua yöni rauhassa.

Tai no, sainhan minä, juuri viikon verran. Kumman pitkä aika, joka kuitenkin meni niin kovin nopeasti. Tällä lomamoodilla ja levänneellä mielellä onkin hyvä jatkaa kohti kotiäitihenkistä heinäkuuta. He eivät tiedä mitä tekevät on sekin vasta puolessavälissä.

 

PS. Ensi kerralla kuviakin. Ja sitä odotellessa kannattaa etsiä Instagramista @inkerikin.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään

Seitsemän kukkaa tyynyn alla

Kun olin lapsi, kokoonnuimme aina juhannusaattona järven rantaan polttamaan kokkoa. Mukana oli eväitä vihreä-valkoruudullisessa punotussa korissa – sellaista simppeliä syötävää, joka vielä 90-luvulla, ennen ”kauden kuumimpia picnic-villityksiä” hyväksyttiin: meetwurstileipiä, äidin tekemää mehua, Marie-keksejä. Joku käristi makkaraa, me pienet kävimme kiljuen uimassa koska ei tää oo yhtään kylmää ja hytisimme sitten froteepyyhkeisiin käärittyinä rantakivillä. Yhden kiven alla asui kusiaisia, joiden mainitseminen aina vähän hihitytti.

Illan hitaasti hämärtyessä kuljin pitkin kylänraittia ja poimin kätösiini kukkasia. Piti löytää seitsemän erilaista. Se ei aina ollut helppoa, viimeistään kuudennen kohdalla joutui kömpimään ojan puolelle ja kurottelemaan kohti ulpukoita.

Omassa pedissä kukat painettiin tyynyn alle, silmät puristettiin kiinni ja mieleen koetettiin saada juuri se poika, joka sillä hetkellä tuntui erityisen kivalta. Jospa hän päätyisi uneen asti.

juhannus3.JPG

Asfaltin tuntu paljaiden jalkojen alla on edelleen minulle merkki oikeasta kesästä, ja lapsuudenkodissa käydessäni harrastan kesäisiä kävelyitä pientareita pitkin. Jalkapohjat mustuvat, pienet kivet pistelevät enemmän kuin ennen, ehkä muistuttavat aikuisuudesta. Parinkymmenen vuoden takaisissa muistokuvissa tietenkin maantie hohkasi lämpöä pitkälle iltaan, vaikka kai viime vuosituhannellakin oli sateisia juhannuksia.

Vuoden 2015 juhannuksen kerrotaan olevan märkä ja harmaa, joku ennusti helteiden olevan peruttu koko kesältä. Minulla on kuitenkin varsin lämmin ja hyvä olo, vaikka juhannukseni kaukana perinteikkäästä onkin. Kaukana ovat myös lapsekkaat taiat ja naapuruston naamojen hehku kylän komeimman kokon ympärillä. Hatarina muistoina mielen syövereissä ovat keskikesän juhlaa värittäneet teini-iän punaviinikokeilut tai poikaystävän kanssa teltassa tiiviisti vietetty juhannusyö.

Viisi vuotta sitten vietin juhannusta puhkuen ja puhisten, supistuksia kellottaen ja epävarmana ensisynnyttäjänä sairaalaan soitellen, lähtökäskyä kaivaten. Viisi vuotta sitten kaupunkijuhannus sai kauneimman mahdollisen käänteen, kun viikonlopun viimeisenä päivänä pitelin sylissäni vastasyntynyttä poikasta. En muista oliko juhannussää maininnan arvoinen, mutta sunnuntailapseni toi mukanaan helteet jotka saattoivat kestää koko kesän (tai sitten minulla oli muuten vaan koko ajan hiki).

juhannus4.JPG

Esikoisen ensimmäisen juhannuksen vietimme kotosalla kaupungissa puolison töiden takia. Muistan taaperoisen kontanneen puistossa sadehaalarissa, pienessä keittiössämme keiteltiin uusia perunoita ja syötiin silliä. Seuraaviin vuosiin asettui uusi perinne, mökkijuhannus ystäväperheen kutsumana. Saareen kuskattu kokoonpano vain muuttui vuosi vuodelta: ensimmäisellä kerralla olimme paikalla pienenä perheenä, kuopus vielä vatsakummun suojissa ja saunasiiderin prosentteja vahtimassa. Seuraavana vuonna kärräsin kaksikkoni bussilla paikalle, ja muistan miten kivalta ja kuitenkin kummalta tuntui olla osana perhejuhannusta, kun kuviossa ei enää ollut mukana puolisoa. Viime kesänä sitten oltiinkin hulluja porvareita ja ajeltiin mökille äitin kavelin laina-autolla, ostettiin vieläpä matkalla Prismasta lapsille uimarengas. Satoi räntää.

Entä nyt sitten? Äitiysurani ensimmäinen juhannus ilman lapsia. Juhlapyhistä sovitaan erikseen vanhempien kesken aktualisoituu ensimmäistä kertaa niin, että lapset viettävät juhannuksen ilman minua. Haikeaa, vaikeaa, vapauttavaakin. Tämä omaloma on odotettu hermolepotauko, mutta silti hieman hämmentävä. Outo paluu niihin tunnelmiin, jolloin seitsemällä kukalla halusi määrittää tulevan (puolison). Ulkona sataa, kaupunki hiljenee, kirjastokin meni kiinni ennen kuin ehdin ovelle.

Huomenna matkaan ystäväni talolle maalle, aika varmasti muistelen hervottomia yläasteaikoja ja toivon mukaan olen oppinut annostelemaan viinini paremmin. Ehkä kuljen pitkin pellonreunaa, kenties kerään käteeni kukkia. Tulkoon uniini välähdys tulevasta – sitä en kuitenkaan uskalla ennustaa, missä ja miten seuraavaa juhannustani vietän. (Ajankohta on onneksi fiksattu, joten sitä ei tarvitse suunnitella.)

Täten toivotan sinulle, sateesta huolimatta, erinomaisen ihanaa juhannusta. Jos teet taikoja, kerro miten kävi.

juhannuskortti2015.jpg

Suhteet Oma elämä