Palasin pari tuntia sitten kotiin. Kuulemani mukaan muutama muu blogisti talsi viikonlopun aikana Tampereen katuja – tasapainon säilyttämiseksi karkasin itse kotoa ja vietin pari yötä pääkaupungin hulinassa. Minireissu, viikonloppuloma, irtiotto tai päännollaus – tämä moniniminen ja rakas lapsi tuli todella tarpeeseen ja teki totisesti hyvää.

Ex tempore -hengessä suunniteltu, tai pikemminkin suunnittelematon, reissuni ei sisältänyt mitään varsinaista ohjelmaa. Toiveenani oli lähinnä nähdä rakkaita ihmisiä, istua kahvilassa ja syödä hyvin. Viime tipassa viimeistelty aikataulu osuikin hämmentävän hyvin yksiin Helsingissä vaikuttavien ystävieni kalenterimenojen kanssa. Siirryin sulavasti brunssilta iltapäiväkahville, sieltä päivälliselle ja irtokarkkikaupan kautta elokuvateatteriin Benedictin luo. Aamukahvilta lounaalle ja jälkkärikahvilta junaan. Seura välillä vaihtui, juttu jatkui siitä mihin se oli vuosi, puolikas tai puolitoista sitten jäänyt. Majapaikkani emännän, esikoisen kummitädin lisäksi ehdin tavata kaksi lukioaikaista ystävää ja yhden entisen kämppiksen – kaikki naisia, joiden kanssa yhteydenpito on mallia ”sori kun en oo, tässä nyt on kaikenlaista kyllä sä tiedät”, ja joiden kanssa kohtaaminen on aina kuitenkin yhtä luonnollista ja kertakaikkisen kivaa.

Siitä kai ystävän tunteekin: että voi helposti istua hiljaa samassa huoneessa tai kadottaa kahdessa minuutissa tapaamisten välissä olleet vuodet. Ettei kaveruus lopu siihen, kun kumpikaan ei oikein tiedä mitä sanoa, tai siihen, että yhtäkkiä postinumerot alkavat ihan eri numeraaleilla.

Siitä myös, ettei toveri katoa puhelimen yhteystiedoista tai päänsisäisistä tunteista silloinkaan, kun elämään osuu suurimpia mahdollisia mullistuksia, sysimustia suruja tai kertakaikkisen kurjia kausia. Että kontakti säilyy, vaikka elämät muuttuvat, lapset syntyvät, vanhemmat kuolevat tai parisuhteet purkautuvat. Että yhdessä voi itkeä, ja nauraakin taas.

Helsingissä opin paitsi kavereiden kuulumiset, myös sen, että Vallila on uusi Kallio on uusi Punavuori. Senkin, että aasialaisissa kesärullissa on vähän sama tuntuma kuin kondomeissa. Ja sen, etten ollenkaan haikaile niille helsinkiläisille kaduille, joilla ihmiset kulkevat kauniina ja kauhean kovaa vauhtia. Mansessa saa lampsia, se on hyvä. Kivoja kahviloita tänne kyllä voisi tulla enemmänkin, kiitos nam.

Reissulla mukanani oli pyjama, yösukat, nesessääri ja Communicare. Kameran jätin kotiin, puhelimeen tallentui lähinnä isäntäparini pystykorvainen Bianca, kohtaamistani koirista ehdottomasti sympaattisin yksilö. Paluumatkalla otin yhden kuvan itsestäni, kun kaikilta osin mahdollisimman toimimaton junan vessa pisti hymisyttämään. (Pönttö kyllä veti, mutta paperirulla oli jumissa ja käsikuivurista tuli saattohoidossa olevan lehmän viimeinen henkäys.) Mutta kaikki ne kauniit cappuccinot, kummalliset kesärullat ja taidolla asetellut thai-annokset jätin kuvaamatta – koinhan ne kuitenkin.

Kotona odottivat tänne jääneet tiskivuoret, haisevat roskikset ja puolityhjä jääkaappi. Kävin kaupassa, ostin jauhelihaa, siivosin pahimmat kuonat ja ladoin astiat koneeseen. Lapsia on jo vähän ikävä, päässä olisi taas paljon tyhjää tilaa heidän hupsuille jutuilleen ja pienille suurille huolilleen. Aika iso tila tuli raivattua myös työjuttuja varten, jotka alkavatkin jo viikon päästä.

Onneksi oli viikonloppu. Ja onneksi huomenna on maanantai.