Kymmenen päivän kuulumiset
Edellisestä blogipostauksestani on kymmenen päivää. Pieni ääni on kehottanut kirjautumaan Lilyyn, Facebook on huolissaan kun tykkääjäni eivät ole kuulleet minusta aikoihin. Ei hätää, hengissä ja hyvinvoivana täällä toki olen, aikaakin olisi kirjoittamiseen vaikka kuinka, vaan ei ehkä selkeää aihetta. Ei juuri nyt, ehkä taas kohta.
Mutta mitä kaikkea ehtii kymmenen päivän aikana, vaikka tai ehkä juuri siksi koska sitä ei päivitä hetki hetkeltä sosiaalisiin medioihin? (No, kyllähän minä jaan naamaani Instagramissa ja kuormitan läheisiä lapsi-sanoi-hassuja -statuksilla Facebookissa, en minä mikään someton oikean elämän eläjä sentään ole.)
No, ainakin olen kokenut monta innostumisen, ilahtumisen, oppimisen ja oivalluksen hetkeä yliopistolla. Digijulkaisuja, datajournalismia, InDesign-vääntöä ja brändipohdintoja. Olen jälleen kerran kiitellyt kattavasta koulutuksesta, huikean hyvistä kouluttajista ja kuudentoista superihmisen ryhmästämme, jossa on ilo ja onni olla mukana. Koulupäivien päätteeksi Facebook-ryhmämme käy kuumana, tykkään.
Olen pohtinut tulevaisuutta ja työuraani, vaihdellut mielentilaa ahdistuksesta avoimuuteen ja tuulettanut tietokoneluokassa lupaavan puhelinsoiton päätteeksi (siis käsiä ilmassa heilutellen, en konkreettisesti ikkunaa avaamalla, vaikka sekin siinä akateemisuuskatkussa voisi olla tarpeen).
Olen muistanut, millaisia arvoja yhteiskunnasta minulla joskus oli, ja huomannut, etteivät ne ole kadonneet minnekään.
Olen viettänyt lasten kanssa omaa lomaa keskellä viikkoa ja kuskannut kakarat Kangasalle kahtena peräkkäisenä päivänä. Ensin ystävien luo leikkimään, toisena Kangasala-talon muumikonserttiin. Näiden reissujen pysäyttävimmät kokemukset top kaksi: 1. kirjastokahvilan tarjoilija, joka kiersi pöydissä kaatamassa lisää kahvia ja 2. ”Siis tajuatko, tossa noi meidän nelivuotiaat nauraa keskenään sitä, että ne on tavanneet toisensa vauvajumpassa. Aika mindblowing.”
Olen löytänyt kirpputorilta kaksi mustaa bleiseriä muutamalla eurolla. Niiden avulla täydellisyyttä tavoittelevan vaatekaappini office-osasto nousi seuraavalle tasolle.
Olen syönyt liian monta mautonta kasvislounasta yliopiston ruokalassa, mahtavaa sushia Marusekissä, turhan tulista pastaa Piemontessa ja salaattia entisen poikaystävän kanssa Sokoksella. Ja laskiaispullan. Ja liikaa suklaata.
Olen ollut menossa jumppaan, ja päätynyt baariin kuuntelemaan unkarilaisia anarkokommunisteja.
Olen ollut menossa jumppaan, ja päätynyt sushille (katso edellä).
Olen ollut menossa jumppaan, ja mennytkin! Kun varamummo ehdottaa jumppaan menoa ja tarjoutuu lastenhoitajaksi, on pakote tarpeeksi vahva. Tänäänkin aion mennä. Olen menossa. Menen.
Olen juossut viisi kilometriä ja uinut yhden. En nyt samaan syssyyn sentään kuitenkaan.
Olen keskustellut nelivuotiaan kanssa Neuvostoliitosta, jossa hän ei halua asua koska maa on mennyt rikki, ja pohtinut miksi siellä oli ihmisillä vähän vaikeaa, ja päätynyt siihen että siellä oli varmaan vähän huono johtaja.
Olen liikuttunut, kun kaksivuotias kertoo tehneensä päiväkodissa pinkin sydänkortin ystävälleen Elsalle.
Olen syönyt pähkinöitä elokuvateatterissa, itkenyt Stephen Hawkingin ja etenkin hänen vaimonsa tarinalle. Olenkin tänä vuonna ehtinyt nähdä jo poikkeuksellisen monta hyvää elokuvaa. Boyhood oli huikea, Kaiken teoria varsin hyvä ja lapsen ensimmäisenä elokuvakokemuksena ollut Paddingtonkin ihan ok. Vastapainona sitten Viikossa aikuiseksi oli aivan huono.
Olen käynyt kirjastossa useammankin kerran, lainaamassa, palauttamassa, kahvittelemassa.
Olen laiskotellut enemmän kuin laki sallii. Lukenut kirjoja, selannut netissä ihan turhia sivustoja. Huomannut kuinka helppoja illatkin jo ovat kun lapset ovat omatoimisia ja toistensa seuralaisia. Kokannut helppoja ruokia, pohtinut vaikeita asioita. Huomannut pitäväni Juha Tapion kappaleista. Miettinyt, kuinka paljon tyhjiä kauramaitotölkkejä kykenen kerryttämään tiskipöydän laitamille, ennen kuin saan itsestäni irti kartonkikeräyskeikan.
Olen hankkinut kyseenalaisen maineen henkilönä, joka tilittää asioitaan turhankin avoimesti ja ihastuu joka toiseen kohtaamaansa miespuoliseen henkilöön.
Olen ihaillut auringonnousua ja vaaleanpunaista taivasta, hokenut rattaissa matkaaville kuinka on niin ihmeellistä että on valoisaa kun mennään päikkyyn ja kun tullaan sieltä takaisin ja saanut vastaukseksi kysymyksen siitä, näkyykö matkalla edelleen sooseja.
Olen koettanut pitää naamani peruslukemilla lastenvalvojan pöydän takana, ja nostattanut kyyneleet silmiin vasta ulko-ovella. Uusia sopimuksia allekirjoittaessa hoksasin, että tänään olisi ollut viides hääpäivämme. Radiossa juuri soinut Alanis Morrisetten Ironic tuntui aika osuvalta.
Seuraava kymppi alkakoot, ehkä sen aikana syntyy joku vähän syvällisempikin somepostaus. Siihen asti, kaikkea hyvää, kuten entisellä naapurillamme oli tapana jokaisella hissikohtaamisella toivottaa.
