Kävin sunnuntai-iltana yksin elokuvissa. Jo jonkin aikaa ohjelmistossa pyörinyt Boyhood kiinnosti niin, että pakkasin irtokarkit laukkuun, kipitin itsekseni purevassa pakkassäässä keskustan halki ja asettelin itseni elokuvateatteri Niagaran punaiselle penkille.

Ja onneksi kipitin ja asettelin: elokuva oli huikean hyvä.

Kahdentoista vuoden aikana kuvatusta kasvutarinasta oli helppo löytää yhtymäkohtia omaan elämään. Näin itseni opiskelevana yksinhuoltajaäitinä, joka haaveilee omasta ajasta, luovii lastensa kanssa läpi epäonnisten miessuhteiden ja purskahtaa elämänpäättymisitkuun viimeisen poikasen lentäessä kotipesästä. Tunnistin viikonloppuisän arkkityypin, näin päähenkilön piirteissä omaa esikoistani. Tuijotin lumoutuneena luontevia ja luotaavia dialogeja, hymähtelin populaarikulttuuriviittauksille ja ilahduin jokaisesta kappalevalinnasta. Lähes kolmetuntisen elokuvan loputtua poskiini koski, olin kai hymyillyt lähes koko ajan.

Päällimmäisenä elokuvasta jäi kuitenkin mieleen kaunis ja karmiva ajatus siitä, kuinka paljon silkka sattuma muovaa elämäämme. Jollakulla ratkaisevat käänteet tapahtuvat lapsuudessa, toisilla teini-iässä ja kolmansilla keski-iän kulmilla. Nurkan takana voi olla yllättävä ilo, suurin suru tai jotakin täysin käsittämätöntä.

Itse elin varsin pitkään suhteellisen suoraviivaista elämää. Ajankulkua on helpointa hahmottaa kouluvuosia ja luokka-asteita muistelemalla, merkkipaaluiksi käyvät vaihto-oppilasvuosi tai ylioppilaslakin asettuminen päälaelle. Hain yliopistoon, pääsin yliopistoon. Ensimmäisestä poikaystävästä tuli avopuoliso, sitten vihitty mies, lasten isä. Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt itseni huokaamasta useammankin kerran ei se aina mene ihan niin kuin suunnittelee. Perinteiden vastaisesti perustin perheen jo opiskeluaikana, tahkosin gradun valmiiksi viikkoa ennen synnytystä ja keräsin sivuaineita kasaan kahden lapsen välivuosina. Eron myötä kaikki tulevaisuudensuunnitelmat karkasivat ikkunasta, ja siitä lähtien sattuma onkin näytellyt vielä suurempaa roolia.

Vaan eipä se ollut näkymättömissä ennenkään. Kun alkaa kunnolla analysoida oman elämänsä tilaa, on monen asian taustalla silkka sattuma, ei niinkään suorasukainen suunnitelmallisuus tai päättäväiset päämäärät. Jos en olisi tehnyt niin, olisi voinut käydä niin tai noin. Uudenvuodenaattona pohdimme kaveriporukassa sitä, mitä vaihtoehtoista alaa olisimme voineet tavoitella. Minusta piti tulla ravintolakokki tai ratsastuksenopettaja, lukiossa näin itseni kaikkia muita parempana ruotsinopettajana. Joskus haaveilin journalistin urasta ja kuvittelin itseni ulkomaankirjeenvaihtajaksi kriisien keskelle. Koska en ihan tiennyt mitä halusin, päädyin opiskelemaan viestintää – ja sitten oivalsin, että juuri sitä minä haluankin.

Suurimpia sattumia ovat omalle polulle osuvat persoonat, matkalta mukaan tarttuvat ihmiset tai pienen kohtaamisen aikana loputtoman jäljen jättäneet hahmot. Puolisoa voi toki etsiä hakukriteerejä ruksien, mutta yleensä tuttavuudet vain tapahtuvat. Ystävän voi kohdata vauvajumpan pukuhuoneessa tai blogin kommenttiboksissa, sokkotreffeiltä voi päätyä viettämään perhelomaa.

Parikymppisenä kiertelin Eurooppaa reilirinkka selässäni. Pariisilaishostellin huoneessa kohtasin pojan, joka mainitsi tulevansa Bosniasta. Kun minä kerroin kotimaani, hän alkoi ylistää Aki Kaurismäkeä ja Kati Outista. Häkellyin. Söimme luumuja homeisessa dormissa ja aloimme jutella. Vaihdoimme ajatuksia – ja osoitteita, koska hän oli aina toivonut saavansa postikortin Suomesta. Parin päivän tuttavuuden jälkeen tiemme erosivat, mutta kotiinpalattuani lähetin lupaamani kortin. Sain takaisin vastineen, ja pikkuhiljaa kortit muuttuivat kirjeenvaihdoksi. Minä kutsuin häntä Bosnian pojaksi (vaikkei hän – tai kaiketi oikein kukaan – voikaan oikeasti sanoa olevansa bosnialainen, eikä enää ihan poikakaan…). Vuotta myöhemmin matkareittini vei hänen kotikaupunkinsa kulmille, ja tapasimme taas. Kohtaaminen oli kummallinen, ja koko visiittini ympärillä leijui maaginen tunnelma. Eikä ehkä vähiten siksi, että yövyin itäsaksalaista estetiikka huokuvassa betonihotellissa, kaikkien asioiden hoito vaati hervottoman pitkiä keskusteluja käsittämättömällä kielellä tai että kävimme katsomassa surkean Indiana Djons -elokuvan. Tai siksi, että Bosnia on ihan vaan historiansa vuoksi hämmentävin ja hienoin matkakokemukseni.

Noistakin päivistä on jo monta vuotta aikaa, mutta yhteys Bosnian pojan kanssa ei ole katkennut. Toisinaan yhteydenpito tyrehtyy joulukorttien kokoiseksi, jossain kohtaa annoimme periksi sähköiselle kirjeenvaihdolle. Puolen vuoden hiljaiselon jälkeen saatamme chättäillä puolilleöin. Hän on tuntemistani ihmisistä mystisin ja yksi erityisimmistä, eikä suhteemme merkitystä vähennä ensikohtaamisemme absurdius. Kuinka todennäköistä on kohdata Pariisissa bosnialainen, joka katselee Kaurismäen elokuvia ja osaa kiittää suomeksi? En tiedä, tapaammeko enää koskaan – toisaalta toivon, että emme, koska aikuismaisessa reaalielämässä välimme saattaisivat olla jotain aivan muuta kuin pelkkien kirjainten kautta kulkevassa kommunikaatiossa. Hän ei ole muuttanut arkeani, mutta muistuttaa minua aina sattuman voimasta. Tänään hain postista paketin, joka saapui sopivasti ortodoksiseksi uudeksivuodeksi (…) ja joka sisälsi kaikki toivomani joululahjat, joiden puutetta taisin eräänä haikeana iltana tietokoneen ääressä huokailla. Ihan vaan koska olemme vähän niin kuin ystäviä. (Ja tiedän, että lähettäjä saattaa kurkata tännekin, muttei ainakaan tunnusta käyttävänsä nettikääntäjää tekstin tulkitsemiseksi.)

Sattuma tuo eteen ihmeellisiä ihmissuhteita, mutta myös monenlaista muuta. Julistan olevani jumalaton enkä usko kohtaloon, mutta aika helposti etsin merkkejä näkymättömän käden johdatuksesta. Onko sattumaa, että kuopuksen syntymäaika on hääpäivän anagrammi? Että vuoden 1950 viimeisen päivän paikallislehden etusivulla esiintyvät sekä äitini isä että isäni isoisä? Tai että polveilevien opintojen ja perhe-elämän jälkeen olen juuri nyt koulutuksessa, jossa opin juuri sen mitä olen tietämättäni halunnut ja kohtaan todella huikeita ihmisiä? Ehkä tämä kaikki ei olekaan sattumaa, vaan elämä etenee isomman suunnitelman avulla. Projektipäällikkö on vain unohtanut kertoa minulle, mitä on odotettavissa.

Eilen olin työhaastattelussa koulutukseen kuuluvaa harjoittelua varten. Jo hakemusta lähettäessäni toin esille, kuinka yrityksen nimellä on selvä yhteys syntymääni. Tämän täytyy olla tähtiin kirjoitettua, totesin, ja näin jo itseni osana firman tarinaa. Kättelyn jälkeen ja takkia riisuessani kuulin, kuinka toinen haastattelijoista oli juuri inspiroitunut vaatekaappi-inventaariostani. Tiukan tenttauksen jälkeen ilmassa leijui se tunne, joka kuulemma päihittää kaiken muun niin rekrytoinnissa kuin kiinteistönälityksessä. Ja sitten sain työpaikan.

!!!

Tämä viikko on ehdottomasti vuoden 2015 paras, ainakin tähän mennessä. Olen nähnyt koskettavan elokuvan, saanut sympaattisen lahjan ja huikean työmahdollisuuden. Suloisten sattumien kunniaksi ostin itselleni kukkia ja suklaata, enkä lakkaa vieläkään hymyilemästä.