Lapsuudenkodin huoneessani oli puinen perintöarkku. Säilöin sinne asioita, jotka eivät mahtuneet koulupöydän laatikoihin tai kaivanneet kyläilevien kavereiden saatika huoneratsauksen tekevän isoveljen katseita. Postimerkkejä, hevosvihkoja, noloiksi muuttuneita musiikkilevyjä ja käsittämättömän määrän suunnitelmia. Olin nimittäin jo lapsena maaninen suunnittelija: tein aikatauluja niille (kuvitteellisille!) päiville, joilla minulla olisi oma hevonen, piirtelin unelma-asuntojen pohjapiirustuksia ja laadin viikon kasvisruokalistoja esiteinin tiedostavassa maailmantuskassani. Arkkuun hautautui monta muistoa, asioita joita en halunnut esitellä mutten myöskään osannut heittää pois.

Minä muutin 17-vuotiaana omilleni, mutta arkku jäi vanhan huoneeni nurkkaan. Pari vuotta sitten erehdyin mainitsemaan äidilleni, että oikeastaan tuo arkku on aika nätti, ja joskus vielä haluaisin sen takaisin kotini sisustukseen. No mut nythää sinul on tilaa, tokaisi äitini, ja lupaa kysymättä kuskasi kapioarkun kolmikkomme uuteen kotiin. Sisältöineen. (Äiti on vähän tuollainen – jos lausun ilmoille ajatuksen kylmistä lattioista, hän kutoo kolmet villasukat. Ku siähää sanoit.)

Arkku on vaeltanut tässä kodissa paikasta toiseen, eikä se kyllä oikeasti sovi oikein mihinkään. Tuossa vieressä se nytkin tönöttää, ja tuntuu aina vähän naureskelevan. Minä tiedän mitä sinä teit viime vuosituhannella, se virnuilee. Muistin hämärästi, mitä kaikkea arkun uumeniin kätkeytyy, mutten ole vuosiin tutkinut sen sisältöä kovin tarkasti. Muinaismuistojen päälle on myös kasaantunut uusia piilotettavia asioita: printterin paperia, rikkinäinen ukulele, ruma mutta lämmin torkkupeitto.

Tänään, Lilyn toimituksen haastamana, avasin arkun kannen (tämä toiminto on lapsilta kielletty ja kaiketi mahdotonkin) pitkästä aikaa kunnolla. Kannen alla piileskeli epämääräinen kokoelma hevosaiheisia asioita, vihkoja ja kansioita, ”Aarteet”-otsikolla varustettu laatikko jossa majailivat ensimmäiset silmälasini, hammasrautani (voi luoja) sekä valokuva persoonallisuushäiriöisestä Sylvi-marsustani. Spice Girlsin ja Scatmanin levyjen seasta sitten löysin etsimäni, palan henkilöhistoriaani, päiväkirjani.

Muistan saaneeni lukittavan päiväkirjan joululahjaksi, ensimmäinen merkintä muistuttaa vuoden olleen 1995. 10-vuotiaana kuvittelin kai muuttuvani sellaiseksi tytöksi, joka kirjoittaa haikeita ajatuksiaan ylös päivittäin ja vuosien jälkeen julkaisee muistelmansa. Todellisuudessa olin aika laiska raapustelija, päiväkirja etenee sykäyksittäin viiden vuoden ajan ja silti sivuista on täytetty vain ensimmäinen kolmannes.

Päiväkirjaani taitaa päteä universaalit teinivuosia määrittävät tekijät: se on äärimmäisen hämmentävää ja häpeällistä luettavaa. Jo kannen lunnasvaatimus-henkinen koristelu tuo tuskanhien pintaan. On myös vähintäänkin omituista lukea 12-vuotiaan itsensä vuodatuksia. Hetkittäin yritän kuulostaa luontevalta käyttäessäni tuskaisen teennäistä, tyttökirjoista poimittua rakas päiväkirjani -tyyliä, vaikka oikeasti olen kai kamppaillut koko kirjoittamisen idean kanssa. Joidenkin päivien teksteistä tunnistan itseni (”2.4. -96, Kesähevospalaveri jatkuu yhä, EN AIO LUOVUTTAA!”), paikoin kielenkäyttöni on aivan käsittämättömän vieraan kuuloista (”11.6.-96, Koulu is over”).

Olen kai yrittänyt paperillakin olla yhtä muka-cool kuin juodessani päärynäsiideriä yläasteen diskossa. Oikeastihan olin tosi kiltti tyttö, joka aina välillä vastasi koulun kokeissa väärin ettei olisi aina luokan parhaiden joukossa. Ja kyllä oppimisintoni paistaa päiväkirjan sivuilta, vaikka koulussa tietysti oli aina kaikkea kauheeta ja niiiin tylsää ja argh. Päiväkirjassa huvittavinta ovat ehkä listat, joita olen jo lapsena tehnyt kaikesta mahdollisesta. Ikävuosilta kymmenestä viiteentoista voidaan myös tehdä aukoton päätelmä kiinnostuksenkohteistani, jotka ovat olleet (satunnaisessa järjestyksessä): 1. pojat, 2. hevoset, 3. pojat.

Voihan pojat, kuinka paljon olenkaan käyttänyt heihin turhia ajatuksia! Olin näemmä koko ajan ihastunut johonkin. Koulukaveriin, musiikkiopiston teoriatunnilla takarivissä istuneeseen poikaan, chatissä tapaamaani nimimerkkiin. Ihastumisiani yhdistävä tekijöitä on ollut kaksi: J-alkuinen etunimi ja se, etten koskaan tehnyt elettäkään saattaakseni tunteitani tiettäväksi myös kohteelle. Kun samaan aikaan soittotunnilla käyneen the sellopojan henkilöllisyys selvisi, kirjoitin hänen nimensä puolen sivun kokoisin kirjaimin muistiin. Naurahdin ääneen, kun tajusin kuka tuo mysteerihahmo nykyisin on.

Päiväkirjassa olen avautunut fiiliksistäni, kirjannut ylös pienimmätkin eleet jotka saattaisivat merkitä molemminpuolisia tunteita, laskenut rakkausprosentteja ja vellonut niin paljon, että koulumenestykseni alkaa tuntua suorastaan mysteeriltä. Miten ehdin ikinä lukea kokeisiin, kun oli niitä poikia? No hyvinpä kai, kun lähin kontakti tuli päiväkirjan sivuilla (tai joskus, oih, viimeisien hitaiden aikana). ”30.12.96. Mä haluaisin pussata joskus jotain poikaa. Hullu toive. Ei muuta…HAPPY NEW YEAR!”

Paitsi hikoiluttavan myötähäpeällinen matka omaan menneisyyteen, päiväkirja on myös katsaus kulttuurihistoriaan. Päässä on soinut Take That ja Neon2, kouluarvosanat muuttuvat numeroista ruudukkorasteiksi ja 2000-luvun lähestyessä kirjeetkin vaihtuvat meileiksi. Teknologian kehityksen merkkipaaluna on omassa elämässäni ollut joulu 1997, koska ”joulu tuli ja meni, lahjoja ei saatu kovin paljoo, ku me saatii uus tietsikka, semmoin IBM Aptiva.” Joku sentään oli pysyvää, sama ihastus jatkui seuraavan vuoden alussakin.

Jos nyt jotain positiivista yritän päivyristäni etsiä…joudun aika paljon pinnistelemään. No, hevosjutut ja ratsastusrakkaus on lähinnä sympaattista, ja ehkä kaiken tuon angstisen hölmöilyn lomassa näkyy myös pilkahdus siitä, että saatan olla ihan oikealla alalla. Ainakin olen tietämättäni ollut tyrmistyttävän kiinnostunut vuorovaikutuksesta, vaikken ehkä siinä itse olekaan niin loistanut. Vuoden 1998 joulukuussa käytän jopa käsitettä sähköinen viestintä! (Pienenä profetiana pidän sitäkin, että teksteissä toistuu ilmaisu nääs, vaikken ollut tuolloin koskaan Tampereella käynytkään.)

Mystistä kuitenkin on se, miten tuosta tyttöhahmosta on kasvanut tällainen minä. No, yhtä onneton ihastuja taidan kyllä olla edelleen. Mutta onko tuo päiväkirjan sivuilla esiintyvä Sanna nyt sitten kuitenkaan ihan aito ilmestys, vai olenko kirjoittanut jonkinlaisen tällaisia-teinit-ovat -suotimen läpi? (Sanokaa, että ovat, tai ainakin olivat!) Kuumottavin kysymys on kuitenkin se, että eihän äiti vaan ikinä-ikinä-ikinä ole lukenut päiväkirjaani?

Juuri nyt mietin pomminvarmaa piilopaikkaa päiväkirjalleni ja pohdin, josko uskallan ollenkaan kajota arkkuni toiseen aikakapseliin: yhteen hevospaperilla päällystettyyn laatikkoon on nimittäin säilötty kaikki kirjeenvaihtoni niin kavereiden, serkun, amerikkalaisen ystävyyskoulun oppilaiden kuin ratsastusleirituttujen kanssa. Haluankohan tietää, mitä olen kirjoittanut oikeille vastaanottajille?

Mutta mitäköhän kirjoittaisin päiväkirjaani nyt, jos se ei olisi tämä tässä ja nyt, interaktiivisena internet-versiona tuhansien ihmisten luettavissa?