Aloitin pari viikkoa sitten yliopistolla tiedottajan koulutuksen. Tiukkaa asiaa kolmena päivänä viikossa, täyslaidallinen etätehtäviä kahdelle arkivapaalle. Koulutusta kestää kevääseen asti ja kaiken kruununa on kolmen kuukauden työssäoppiminen. Paljon ryhmätöitä, keskustelua, ajatusten pallottelua, itsetutkiskelua ja uuden opettelua.

Olen ollut opiskelusta innoissani, vaikka alkuviikot nostavatkin aikataulupanikoijan verenpainetta ja pallottelu perhe-elämän ja opintojen välillä vaatii vielä totuttelua. On kuitenkin mahtavaa oppia uutta, kirkastaa omaa viestijäkuvaa ja luovia haastavassa työmarkkinatilanteessa lähemmäs omia haaveita. Kuudentoista aikuisopiskelijan joukkomme on täynnä huikeaa osaamista, hyvinkin erilaisia elämäntarinoita ja yllättävää yhteishenkeä. Nauramme tunneilla paljon, ja pikkujoulutkin sovittiin jo ensimmäisellä viikolla.

Olen tottunut kuvailemaan itseäni sanoilla nopea oppimaan – työhakemuksissa toki vältän sijoittamasta tuota kuvausta kovin liki innovatiivista, dynaamista ja itsenäistä tiimipelaajaa. Nyt alkaneessa koulutuksessa olen oikeastaan pitkästä aikaa joutunut kohtaamaan paitsi taipumuksen kliseisiin, myös oman määrittelyni todenmukaisuuden. Opinko minä vielä uusia asioita? Entä mistä kaikki vanhat opit ovatkaan peräisin?

Hissipuhetta harjoittelessa on helppoa kuulostaa puhuvalta ansioluettelolta. Pääaine, valmistumisvuosi, työkokemus ja pari kiintoisaa harrastusta. Kielitaito ja tietokoneen käsittelykyky. Oma työkokemukseni ei täytä kovin montaa sivua ja ajoittuu muinaishistoriaan (aka Aikaan Ennen Lapsia), ja koenkin välillä mitättömyyden tunnetta uraputkessa porhaltavien ikätovereiden rinnalla. Tutkintoni on toki tyylikkään kuuloinen, mutta mitä se oikeasti kertoo osaamisestani?

Oppitunneilla meihin on paitsi valettu itsevarmuutta viestintäosaamisen vaativalla tiellä, myös iskostettu ajatus siitä, että oppimista tapahtuu myös muualla kuin luentosalien sisäpuolella tai työhuoneen huminassa. Jos on nuorena eksynyt järjestötoimintaan, oppii väkisinkin yhdistysmaailman hallintokiemuroita ja joukkojen kokoamista. Jos vauvahuumassaan perustaa äitiysblogin, pysyy huomaamattaan sosiaalisen median kehityksessä mukana. Jos katsoo televisiota tai selaa Twitter-feediä, tajuaa aika paljon viestin kiteyttämisestä ja verkostojen merkityksestä. Jos omistaa parisuhteen, oppii erilaisten viestintätyylien haasteista, kompromissien tekoa ja kuuntelun tärkeyttä. Jos eroaa, oppii ihan hitosti itsestään. Jos asuu yksin kahden uhmaikäisen kanssa…no, oppii ainakin priorisoimaan, järjestämään asioita, multitaskaamaan ja nauttimaan pienistä onnistumisista. Elämä opettaa, ja eläessä oppii.

Vielä minä en ole valmis viestijä, tuskin koskaan olenkaan. Mutta vaikka univelka painaa ja aivokapasiteetista on takuulla kadonnut kolmannes kotiäitivuosien aikana, taidan sittenkin vielä oppia uutta. Kolmen viikon koulutuksen aikanakin oppimiskokemuksia on kertynyt useita – ihan käytännön kirjoitustaidossakin. Yhdyssanavirheestä minua ei kovin helposti saa kiinni, mutta pilkun paikan kanssa olen välillä pulassa. Kaunopuheisten blogipostausten kirjoittaminen on myös yllättäen saanut aikaan sen, etten meinaa osata aloittaa tiukan asiapitoista tiedotettakaan ilman tunteikasta maalailua… Aivoon on iskotettu sellaisia termejä kuin assessiivisuus ja aiheinvolvoituneisuus – kaikkein parasta on keksiä, miten ne näkyvät käytännön elämässä. Ensi viikolla hiotaan esiintymistaitoja ja pääsenpä palauttamaan PhotoShopin perusteetkin mieleeni. Menisipä viikonloppu vauhdilla!

Otin tietoisen riskin, kun perustin perheen jo opiskeluaikana. Jäin bussipysäkille vaunujen kanssa vilkuttamaan, kun työelämän linja-auto sujahti ohi. Jossain kohtaa tuntui, että taantuma tuuppasi minut tienpintareelta pellon puolelle. Tiedottajan koulutus latasi bussikorttiini uutta uskoa ja selkeämmän vision tulevaisuuden työhaaveistani. Lähden aamuisin innolla yliopistolle, voi kun lähitulevaisuudessa matka työpaikalle kävisi yhtä keveästi. Viestintää ei opi vain kirjoista lukemalla, vaan näkemällä kokemalla tekemällä yhdessä toisten kanssa. Vuorovaikuttamalla. Aika paljon oppii kahvitauoilla (oma kahvinkulutukseni on muuten koulutuksen alettua kasvanut noin 200 prosenttiyksikköä, ja pahvimukivuoresta ahdistuneena ostin maanantaina itselleni kirjavan KeepCupin yliopiston kahvilasta). Monta juttua kirkastuu mielessä koulupäivän päätyttyäkin.

Ja jos kirjahyllystäni etsii lähdeviitettä elämän opettavaisimpaan kokemukseen, katse hakeutuu viestintäraamatun (ja Hello Kitty -palikkapelin) sijaan nelisen vuotta vanhaan valokuvaan. Siinä ikionnellinen esikoisen äiti haparoivin käsin rutistaa ruttuista poikavauvaa rintaansa vasten. Olalla on maitoinen harso, hiuksia tuskin kukaan on kammannut. Tuossa hetkessä kuitenkin tiivistyy elämän tärkeys, se kaikkein tehokkain ja tarkoituksenmukaisin viestintä.