Paljastan teille akuutin paheeni. Kun nukutan lapsiani (eli istun hämärässä lastenhuoneessa patjan päällä ja koetan olla zen kahden tulen välissä, joista toinen roihuaa tyylillä ”minä en ikinä nuku” ja toinen kytee aivan liian pitkään pinnasängyssä toistellen kaikkia mahdollisesti nukkuvia ihmis- tai populaarikulttuurin hahmoja [”Hiikka, Atte, Hippa, mummi, Hatitta, Hitai Hikke, Hyhmä Hau?”] ja päiväkodissa oppimiaan lauluja laulaen [sesongin terveiset tulevat muodossa ”huiki huiki hättöttee”]), selailen puhelimen ruudulta keskustelupalstoja. Kyllä, anonyymejä avautumisia ja aivottomia viestimaratoneja mitä erikoisimmista aiheista. Yhtenä iltana perehdyin happosalpaajiin, mikä ärsyttää blogeissa -tietouteen ja kaksivuotiaan isosisaruksen päivähoitopohdintoihin. Eniten jäin kuitenkin miettimään keskustelua siitä, mikä kotiäitiydessä oikeasti on sitä rankkaa. Voisin laajentaa vastaukseni koskemaan ihan vaan pienten lasten äitiyttä – tai vanhemmuutta – ja kertoa oman kantani.

Minulle nelivuotisella äitiystaipaleella ei ole ollut rankinta vauvan tarpeisiin vastaaminen, lasten tuoma oman ajan väheneminen, riittämättömyyden tunne tai kodin siisteystason romahduksesta selviäminen. En ole pitänyt kotiäitiaikaa kovinkaan tylsänä tai erakoitunut jälkikasvuni kanssa kodin seinien sisäpuolelle. Lukitsenkin vastausvaihtoehdon G: väsymys.

En viitsi – tai univajeen takia edes osaa – kovin tarkasti valottaa lasteni vaiherikasta nukkumishistoriaa, ja pidänkin kai heitä kohtalaisen keskivertoina nukkujina. Vauvat heräilevät öisin syömään, itkemään hampaita ja harjoittelemaan konttaamista, selvä kai se (tosin kuopuksenihan hämäsi koko perhettä ollen pikkuvauvana sellainen kahdeksan tunnin uniputkia posottanut ihmetapaus, joita luulin löytyvän vain vellintuoksuisissa urbaanilegendoissa). Muistikuvieni mukaan esikoinen nukkui varsin hyvin vuoden iässä pidetyn unikoulun jälkeen, mutta sekin vaihe loppui jossakin kohtaa.

Kun lasten isän kanssa erosimme, muutin kaksi-ja-puoli-vuotiaan poikasen ja viisikuisen vauvan kanssa kolmistaan asumaan. Jälkikäteen ajatellen en ihan käsitä, miten selvisin kaikista niistä öistä. Toinen heräsi pinnasängystä syömään ja seurustelemaan, toinen huhuili ikävissään lastenhuoneesta. Sinkoilin öisin huoneesta toiseen, hyssyttelin ja hytkyttelin, roikun sängynreunalla ja kirosin kohtaloani. Joskus nukuttiin hyvin, joskus hyvin huonosti. En varmaankaan ole ainoa äiti, joka on yön pimeydessä laskenut tunteja aamuun. Ei siksi, että toivoisi niitä olevan enemmän. Vaan aamuherätystä ja yöherätysten loppumista kärsimättömänä odottaen. Loogista, eikö?

Kun kuopuksesta tuli taapero, hänet vieroitettiin yösyötöistä. Lapset muuttivat samaan huoneeseen nukkumaan ja alkoivat vähitellen yökyläillä isänsä luona. Oli suorastaan mystistä mennä illalla yksin nukkumaan, ilman huolta heräämisistä tai ennakkoärsytystä puoli seitsemältä alkavasta aamusta. Vei kuitenkin aikansa, ennen kuin oikeasti kykenin nukkumaan vapaayöni rauhassa, enkä säpsähtänyt hyssyttelyvalmiuteen jokaisesta naapuriasunnon aivastuksesta. Nyt tätä luksusta on tarjolla yleensä pari kertaa viikossa, ja pyrinkin silloin maksamaan univelkojani pois.

Vaikka vauva-aika ja pahimmat heräilyajat ovat onnellisesti takana, ovat kokonaiset yöunet tässä perheessä edelleen harvinaisia. Tulee vaiheita ja vaiheita, ja lähes aina ne heijastuvat yöuniin. Tällä hetkellä isompi näkee ”kamalia unia hilviöistä” ja kömpii viereeni. Pienempi saattaa nukkua hipihiljaa aamuun asti; mutta jos hän herää, heräävät kaikki muutkin. Uhmadraama voi iskeä myös keskellä yötä, ja tahtojen taistelu aamuneljältä vaikkapa nukkumapaikan suhteen ei vaan tunnu sen arvoiselta. Viime yönäkin nukuimme (tai ”nukuimme”) useamman tunnin anjovisfileiden lailla limittäin, minä tietysti äärimmäisen ergonomisessa asennossa.

En osaa sanoa, mikä on itseaiheutettua, mikä johtuu lasten pakosta sopeutua muutoksiin ja mikä taas on aivan luonnollista, mutta kyllä tämä nelisen vuotta jatkunut enemmän tai vähemmän huonosti nukkuminen tuntuu. Ja näkyy. Alkon kassallakaan ei enää kysytä papereita, sillä valvottujen öiden muovaamat kanjonit silmien ympärillä paljastavat kyllä iän ja statuksen.

Sanotaan, että on kahdenlaisia ihmisiä. Toiset eivät siedä nälkää, toiset väsymystä. Taidan onnekkaasti lukeutua ensimmäiseen ryhmään, sillä unenpuute ei tee minusta täysin toimintakyvytöntä. Huomaan kuitenkin univelan vaikutukset omassa taloudenpidossani: väsyneenä olen ärtyneempi, hermostun herkemmin, loukkaannun mitättömistäkin asioista. Kaikki piirteitä, joista ei voi olla kovin ylpeä. Huomaan myös hidastuneeni: aamuisin en kykene kovin järkevään ajatteluun ja hauskat vitsitkin saattavat humahtaa torkkuvien aivojeni ohitse. Kello kaksi iltapäivällä on perinteinen koomatunti, päiväunisumpin sijaan kittaankin nyt siihen aikaan kahvia yliopistolla.

Väsyneelle vanhemmalle on helppo huudella kaikenlaisia neuvoja. Opeta ne nukahtamaan itsekseen. Lepää aina kun voit. Nuku päiväunet vauvan kanssa! Väsyneen vanhemman voi kuitenkin olla vaikea neuvoja noudattaa, koska, noh, hän on v-ä-s-y-n-y-t. Yleensä sitä öisin valitsee helpoimmalta tuntuvan vaihtoehdon, vaikka se sitten johtaisikin viikkojen tai vuosien tapakierteeseen – tämä pätee niin imetykseen, nukkumapaikkaan tai vaikka siihen, että lasta silitellään kunnes käsi on kuoliossa. Voi myös olla kaltaiseni tampio, joka ei vaan osaa nukkua päivällä, vaikka tilaisuus tarjoutuisikin. Tai sitten vauvan päiväunet ovat se ainoa hetki, jolloin voi tehdä jotain itsekseen. Tai isomman lapsen kanssa. Notta nukupa siinä sitten.

Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin se marttyyriviitta, joka väsyneenä on kovin helppo heittää niskaansa. Väsyneenä ei jaksa lukea kirjoja, seurata uutisia, syödä kunnollista ruokaa tai siivota kotia. Väsyneenä ei tarvitse ottaa toisia niin paljoa huomioon, tiuskiakin saa kun on väsynyt. Jos poikaystävä erehtyy haukottelun lomassa huokaista jotain lyhyeksi jääneistä yöunista, syöksen silmistäni salamoita neljän vuoden univelan voimalla. Vaikka eihän väsymyksen valittaminen ole mikään minun etuoikeuteni. Ja onhan niitäkin, joilla on kolme koko ajan heräilevää koliikkilasta…

Oma tilanteeni on toki etuoikeutettu, sillä yksin hoidettujen yöheräilyjen vastapainoksi saan myös yksin nukuttuja öitä – ilman, että täytyy siirtyä sohvalle korvatulppien kanssa. Olen myös mitä ilmeisimmin niin tottunut tähän tilanteeseen, että jaksan kyllä päivät varsin hyvin, ilman mitään musertavaa uupumuksen tunnetta. Olen minäkin purskahtanut väsyksissäni epätoivon itkuun maitolasin kaaduttua, mutta myös nauruun selostaessani jälleen yhden vaihereikkaan yön hulinoita. Valittamisen sijaan yritänkin (siis yritän!) repiä rikkonaisista öistä mustaa huumoria, välttää väsymyksessä vellomista ja pitää päivät ja elämän täyteläisinä. Aamuisin olen iloinen taas yhdestä selvitystä yöstä – ja siitä, että ainakin teoriassa olemme lähempänä aikaa, jolloin lapset nukkuvat liiankin sikeästi. Sellainenhan on tulossa, onhan?

Unenpuutteeseen reagointia on vaikea etukäteen ymmärtää, eivätkä kaikki jaksa kahvin voimalla kolmea vuotta kotona. Väsynyt äiti voi olla hyväkin äiti, mutta pirteämpänä kaikki on aina paremmin. Viime aikojen traagiset tapahtumat ovat nostaneet väsyneet äidit julkiseen keskusteluun, ja säälipisteiden tai sankarinviitan sijaan toivoisin heille (tai meille) arkista apua. Voin hyvin kuvitella, millaiseen mustaan sumuun unenpuute voi ihmisen viedä – ja toivoisinkin, että jokainen liian vähän nukkuva vanhempi saisi konkreettista tukea toimintakykynsä kannattimeksi. Että naapuri nappaisi lapset hoitoon hetkeksi, että kaupungin perhetyöntekijä antaisi äidin nukkua aamulla pari ylimääräistä tuntia. Että kukaan ei paheksuisi. Että joku toisi vaikka lämmitettävän lounaan kotiovelle, kun univajeinen vanhempi ei kykene kauppalistan laatimiseen. Kyllä ne joskus vielä nukkuvat lohduttaa ehkä jotakuta, mutta paljon enemmän jaksamista saa lauseesta lepää sinä vaan, me lähdetään puistoon.

Kauniita unia! Onko teillä sellaisia?