Sovittelua

Hoksasin tässä yhtenä iltana suihkussa, että minulla ei ole koskaan ollut yhtä aikaa miestä, lapsia ja työtä (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan, auts). Tiedänköhän minä siis itse asiassa mitään siitä, miten työ ja perhe yhdistetään sulavasti sopusoinnuksi ja kaikkia osapuolia tyydyttäväksi täydellisyydeksi?

Kuluneen vuoden aikana kuluneet fraasit työn ja perheen yhteensovittamisesta ovat koskettaneet minuakin, ja odotan edelleen missä piilee tämän pyörityksen vaikeus. Onhan arki toki sitä, että asiakastapaamisessa laukusta löytyykin neuvolakortti ja päiväkodin kuravaatelokerosta puuttuu aina yksi hanska juuri oman lapsen kohdalta. Sitä, että aamut ovat minuuttiaikataululla toistettuja suorituksia ja että kodin, työpaikan ja tarhan välisiä etäisyyksiä edetään aina hieman keskivertovauhtia nopeammin. Mutta ainakaan vielä en ole huomannut, että työn tekeminen olisi hankalaa lasten takia tai lasten kanssa oleminen vaikeaa työn vuoksi. Tähän voi toki olla syynsä lyhennetyllä työajalla, joustavalla työyhteisöllä, edellä kuvatun pyhän kolminaisuuden kärkipisteiden kätevällä sijainnilla tai sitten sillä, etten kovin paljoa pingota tämän perhearjen kanssa. Ja tietysti on totta sekin, etten ole neurokirurgi jolle huonot yöunet ovat elämän ja kuoleman kysymys, ja se, että jos huomaan itseni tai lasten kaipaavan vähän enemmän löllöilyä, voin pitää vapaapäivän tai näpytellä työasioita eteenpäin kotoa käsin.

No mutta sulla ei olekaan sitä parisuhdetta, jonka eteen pitää tehdä töitä. Jos oikein kovasti tsemppaan ja yritän visioida arkeeni myös puolison, kai sellaisellekin kohtalaisen helposti löytyisi sijaa. Keksin montakin hetkeä, joissa se puoliso olisi jopa plussaa – ainakin iltayhdeksän jälkeen sohvalla (tai sängyssä, kröhöm). Se, mikä on vaikeampi sovittaa kuvioon, on kaikki ihan oma. Miten ehtiä jumppaan, kuinka keritä lenkkipolulle, koska saa kalentereihin sopimaan kolmen työssäkäyvän äiti-ihmisen tapaamisen jota myös ystävyydeksi jossain kohtaa kutsuttiin?

 

On aina yhtä riipaisevaa lukea eläköityneiden yritysjohtajien haastatteluja, joissa he toistelevat kuinka olisivat halunneet olla enemmän läsnä lasten elämässä näiden ollessa pieniä. Toisaalta katson kadehtien it-alalla porskuttavia miespuolisia hahmoja, jotka eivät tuo isyyttään tai (anteeksi nyt vain) puuduttavaa talvihaalarivertailua työpalavereihin tai kahvipöytäkeskusteluihin. Minusta on mielettömän hienoa, että sen seitsemän minuutin aikana, jonka kuljen päiväkodin portilta toimiston ovelle (matka-aikaa kylläkin pidentää se mukaan ostettu maitokahvi, jota en vielä osaa aikatauluttaa kotona suoritettaviin aamutoimiin) pystyn vaihtamaan äitivaihteelta työmoodiin, ja joudun kääntämään aivoni muunlaisiin ongelmiin kuin kolmevuotiaan kuontalon letittämiseen. Sama toimii myös toisinpäin: kun nappaan hiekalla kuorrutetut nakerot mukaani, voin raportoida työasiat niinkin syvällisesti kuin no mä tein vähän kirjotusjuttuja ja tietokonejuttuja ja rasittaa loppuillan aivojani lähinnä vastailemalla viisivuotiaan maantiede-visaluihin. Jos päivällä tunsin itseni typeräksi kun näpyttelin vääriä numeroita laskutuspalveluun, voin illalla saada ihailua tietämällä Moldovan pääkaupungin.

Usein naisten puheissa toistuu riittämättömyyden tunne, jota koetaan niin työpaikalla kuin kotona lasten kanssa. Ei olla tarpeeksi läsnä legoleikeissä, ei täysillä mukana virkistyspäivissä, eikä ehkä pystytä siihen sadan ja kymmenen prosentin työsuoritukseen johon vain itseensä keskittyvällä parikymppisellä sinkkumiestyökaverilla on mahdollisuus. Tämä saa aikaan sen, että aina on liian vähän jotakin tai ainakin väärässä paikassa. Mutta tuleeko riittämättömyys ulkoa vai kumpuaako se samasta epävarmuudesta, joka saa naiset vähättelemään osaamistaan työhaastatteluissa tai perfektionismista, jolla kahmitaan kaikki vastuu perhearjen pyörittämisestä omille harteille?

 

Sain jo aiemmin kommenttilaatikossa aikaan pienen hurrikaanin, kun ilmoitin ärsyyntyväni jos minut luokitellaan uraorientoituneeksi äidiksi. Koetin selventää asiaa avaamalla sitä, kuinka ylipäänsä herneytän nenäni ulkopuolelta tulevista lokeroista tai ihmisten jaottelusta sellaisiksi tai tällaisiksi. Yritin myös kyseenalaistaa koko käsitettä – kuka puhuu tässä maassa uraorientoituneesta isästä, saatika työssäkäyvästä isästä? Toistamalla tiettyä puhetta pidämme helposti yllä lokeroita ja ennakko-oletuksia, joista itseasiassa haluaisimme eroon. Ihan yhtä lailla ärsyynnyn, jos joku mainitsee ettei ole yhtään kotiäitityyppiä – hyvin usein sen tyypittelyn sisälle kun on rakennettu arvoasteikko, jolla itse halutaan kohota korkeimmalle portaalle.

Minut voisi kai helposti mieltää uraorientoituneeksi: olen hankkinut korkean koulutuksen, haluan tehdä mielekästä työtä ja saada siitä myös palkkaa, tahdon myös edetä tehtäviin joissa saan toteuttaa itseäni ja hyödyntää taitojani. Äitiyttäkään ei käy kiistäminen, kaksi kupeiden hedelmää sen todistavat. Ja olinhan minä neljä vuotta (neljä! vuotta!) kaikki arkipäivät lasteni kanssa kotona (tai naapurissa juomassa kahvia, mutta kuitenkin), joten lienen äitimittarillakin hc-tasoa. Mutta saisinko olla noita asioita erikseen? Saanko olla uraorientoitunut ilman äitiys-aspektia, ja toisaalta äiti ilman työminän vaikutuksia? Käyntikortissani voi lukea viestintäasiantuntija, mutta kerrossängyn kekkalointia kuunnellessani on kommunikaatio-osaamiseni aivan kunniattomalla tasolla. Ja kun tuotan työpuhetta, toivoisin välttäväni aloituksia siis mun kuopuskin just sanoi että.

Viimeistään nyt joku huudahtaa, että älä nyt jumalauta väitä etteikö äitiys vaikuttaisi työntekoon ja työnteko äitiyteen. En väitäkään. En minä voi lähteä työkomennukselle Kiinaan ensi kuussa tai jäädä päivittäin kello viiden jälkeen toimistolle jos haluan välttää lastensuojelun kotikäynnin. En myöskään välttämättä jaksa väsätä täysipainoisia aterioita ihan joka päivä tai leikkiä illalla lasten kanssa prinsessateatteria.

Kaikkein vähiten väitän, etteikö äitiys vaikuttaisi työn saamiseen: lisääntymisikäisen tai jo lapsia pusanneen naisen palkkaaminen on työnantajalle raivostuttava riski, jota ymmärrettävästi halutaan vältellä – ja johon pitäisi poliittisella päätöksenteolla puuttua. Harvassa taitavat olla esimieheni kaltaiset yrittäjät, jotka eivät edes kierrellen utele työhaastattelussa jälkikasvun tulosta tai olosta, jotka myös itse jäävät kotiin kipeän lapsen kanssa tai jotka toivovat etten vastailisi sähköposteihin työajan ulkopuolella, koska on fiksumpaa ottaa iisisti. Toisaalta vakituinen työpaikka säännöllisine työaikoineen on tässä ajassa jo sellainen utopia, että siihen tuskin uskoo edes se sukupuoli, joka ei voi ottaa tasapuolista vastuuta esimerkiksi lapsen synnyttämisestä.

 

Osallistuin alkuviikosta Mothers in Business -verkoston järjestämään tilaisuuteen, jossa Nuorgamin Emmi puhui perheen ja työn sovittamisesta samaan unelmaan. Emmin perheen kuvio onkin jokseenkin hengästyttävää kuultavaa: kaksi vuoden ikäerolla syntynyttä lasta, jotka eivät ole säännöllisessä päivähoidossa ja kaksi vanhempaa, jotka työskentelevät yrittäjinä hyvinkin epäsäännöllisin työajoin. Emmi esitteli tilastoja vanhempainvapaiden naispainotteisuudesta ja nosti esille yhteiskuntapolitiikan ongelmia tasa-arvoisen vanhemmuuden toteutumisessa. Itseäni jäi tilaisuuden päätyttyä mietityttämään: onko työn ja perheen yhteensovittaminen mahdollista vain, jos kuviossa on mukana kotona lapsia hoitava isä? Kun on itse käynyt läpi pikkulapsiajat, joissa miehen kotiinjääminen olisi ollut mahdottomuus (joko taloudellisista tai muista syistä), tuntuu koti-isyyden vaatimus pistona sydänlihaksessa. Miten sovitamme töitä ja perheitä yhteen me, joilla ei ole isyysvapaalla naisen urakehitystä buustaavaa puolisoa? Itse valitsin ammatillisen harakirin ja tekaisin lapset jo opiskeluaikana, kuvitellen että kuopuksen vauvavuoden jälkeen marssisin hilpeästi töihin ja jättäisin puolison koti-isäilemään seuraavaksi vuodeksi. Kun näin ei tapahtunut, on uraäiti-ongelmiin etsittävä ratkaisuja muualta. Voisiko ratkaisevammassa asemassa sittenkin olla esimerkiksi työelämän yleinen joustavuus, etätyömahdollisuudet ja työajan lyhentäminen? Entä voisimmeko olettaa, että vuoden 2015 isä ottaa ihan omasta tahdostaan tasapuolisen vastuun vauvastaan, ja enemmän korjattavaa löytyisi vaikkapa muinaisiin toimistoaikoihin fiksatuista päiväkotien aukioloajoista, jotka tekevät vuoro-, reissu- ja keikkatyöläisistä tai heidän puolisoistaan hankalia asiakkaita?

 

Mitenkä se työ ja perhe sitten meidän huushollissa sovitetaan yhteen? Niin, että käydään ruokakaupassa kerran viikossa ja sallitaan saman jauhelihakastikkeen lämmittäminen myös kolmantena iltana. Niin, että opetellaan multitaskaamisen jalo taito ja hämmennetään sitä kastiketta samalla kun osallistutaan työporukan keskusteluun ja piirrellään lasten kanssa. Niin, että lomitetaan omat ja lasten isän työt niin, etteivät päiväkotipäivät veny ja virkistyspäivän jälkeisenä aamuna saa nukkua. Ehkä niinkin, että jätetään työasiat puhelimen ruudun taakse ja piilotetaan puhelin iltayhdeksältä (tässä on vielä opettelua). Niin, että annetaan itselle armoa, keskitytään olennaiseen ja pidetään kalenterissa tarpeeksi tyhjyyttä (en esimerkiksi keksi, missä kohtaa minulla tai lapsilla voisi olla jokin säännöllinen harrastus..). Ja niin, että painostetaan päättäjät tuomaan jotain tolkkua tähän touhuun, eikä innostuta sellaisista hervottomista ehdotuksista kuin työajan pidentäminen tai päivähoitoryhmien kasvattaminen.

Mitä mieltä te olette? Tykätkää tai tyrmätkää, sana on vapaa! Ja jos teillä on hihassanne mainio vinkki perhe-työ-kombon kanssa pärjäämiseen, jaattehan sen muillekin.

Kuva on lainattu Hub Tampereen sivuilta. Tarkkasilmäisimmät ehkä huomaavat, mistä avokonttorissa tunnistaa äidin – hän on se, joka on paikalla ja tekee töitä.