Tahdotko tosiaan?
Suomen eduskunta äänestää huomenna tasa-arvoisesta avioliittolaista. Siis siitä, saavatko kaikki täysi-ikäiset toisiaan rakastavat pariskunnat solmia avioliiton, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Absurdia ja yllättävää äänestyksessä on vain se, että se todellakin täytyy toteuttaa täällä tänään, 2010-luvun pohjoismaisessa, tasa-arvoisuuttaan toitottavassa yhteiskunnassa.
Kriittinen kyynikkoni sisälläni pelkää äänestystuloksen kallistuvan jaa-ei-tyhjiä-poissa -akselilla jaa:n puolelle (äänestääkseen tasa-arvoisen avioliiton puolesta täytyy nimittäin äänestää lakivaliokunnan mietinnön hyväksymistä vastaan – loogista tuo politiikka). Siltikin, toivoa ja tahtoa haluan minäkin. Ja kai nyt sentään viimeistään ensi kevään eduskuntavaaleissa valitaan pylväiden taakse sellaiset pönöttäjät, jotka eivät pelkää konservatiivisten kannattajien joukkopakoa tai argumentoi niin että Aristoteles kääntyisi haudassansa. Voiko Suomi olla hyväksymättä homoliittoja? No kun ei voi.
Itse en nuorempana pitänyt avioliittoa kovinkaan kummoisena instituutiona. En haaveillut prinsessahäistä, lähinnä tuhahtelin koko perinteelle. Sitten kuitenkin löytyi se oikea, ja suhteen sinetöinti virallisesti alkoi tuntua ihan mahdolliselta. Syyt naimisiinmenolle olivat pitkälti käytännölliset: yhteinen sukunimi koko perheelle, parempi taloudellinen turva, mainio tekosyy kutsua läheiset juhlimaan. No, kai suurin niistä oli kuitenkin rakkaus.
Päätimme hääpäivän jo ennen esikoisen esiinmarssia raskaustestin ruudulla, vaikkakin vääräleuat saivat pyöristyneestä vatsakummustani loogisen syyn sesongin ulkopuolella vietetyille helmihäille. Oli ihanaa suunnitella kivoja, kauniita, pienen kukkaron kemuja – printtailla menu-kortteja ja viedä äitini albamainen häämekko ompelijalle tuunattavaksi. Marssimme maistraattiin (tai minä köröttelin sinne kuvaajaystäväni kanssa bussilla – TKL antoi häälahjaksi ilmaisen matkan!) muutaman todistajan kanssa ja sitten söimme sillivoileivät kahvilassa. Illalla juhlimme viidenkymmenen vieraan kanssa Telakan yläkerrassa, kyynelehdimme sormuksia vaihtaessamme ja olimme aika onnellisia. Bändi soitti Egotripin Valssia, Kultaista nuoruutta ja humpappaa. Loppuillasta solisti luukutti polvillaan Oon voimissain, ja vieraista villeimmät täyttivät tanssilavan. Yöllä hotellissa join minibaarissa Jaffaa ja lueskelin kyynelsilmin vieraskirjaan jätettyjä viestejä.
Kun vielä hotelliaamiaisella oli seurueemme lisäksi itse Antti Tuisku, oli naimisiinmeno viimeistään muuttunut tympeästä traditiosta täydelliseksi keksinnöksi.
No, kaikki ehkä tietävätkin, miten tuolle suhteelle sitten kävi. Avioliitto jäi aivan liian lyhyeksi, tahtominen jäi muiden tunteiden alle. Vaikka ero oli kamala, nolo, raskas ja raastava, muistelen nyt hääpäiväämme hyvillä mielin. Juhlista jäi hieno muisto, vaikkei se tarkoitustaan kovin montaa vuotta palvellutkaan. Pysyväksi jäi myös uusi sukunimi, jonka tuolloin molemmat otimme käyttöön – outoa olisi olla eriniminen lastensa kanssa, ja uusionimi tuntuu omemmalta kuin isältäni peritty.
Otin naimisiinmenon vakavasti, sormuksen suuren sitoutumisen merkkinä. Tuskin enää koskaan purjehdin avioliiton satamaan – sen verran myrskyisä oli paluumatka. En kuitenkaan pysty käsittämään, millä verukkeella voisin evätä toisilta ihmisiltä oikeuden onneen. Oikeuden yhteen elämän onnellisimmista päivistä, yhteiseen sukunimeen, perheen perustamiseen, taloudelliseen ja oikeudelliseen turvaan. Oikeuden rakkauden ilmaisuun sillä virallisimmalla tavalla. Oikeuden tasa-arvoon.
Siispä toivon, että jonain päivänä kaikki kaksisataa kansanedustajaa ovat tasa-arvon takana, ja tahtovat muuttaa yhteiskuntaamme piirun verran paremmaksi. Olisiko se päivä peräti perjantai 28. marraskuuta vuonna 2014?
Lilyssä moni muussakin blogissa (ainakin Isyyspakkauksessa, Visual diaryssa ja Matkalla äidiksi) osoitetaan tukea tasa-arvoiselle tahtomiselle. Vapaasti käytettävää kuvitusta taas löytyy Ilman sinua olen lyijyä -blogista. Tahdotaan tästä maasta parempi, tahdotaanhan?
PS. Kuvassa on vihkisormukseni, joka löytyi runneltuna hiuspinnien seasta. Rahalliselta arvoltaan mitätön koru oli alunperin äitini rippilahja, joka pienennettiin minua varten. Tallessa tuo on yhä, tummuneena ja töhnää keränneenä. Eipä se taitaisi enää edes mahtua vasempaan nimettömään, mutta en jotenkin osaa sormusta poiskaan heittää. Kaunis se on mielestäni vieläkin, kantakoot siis mukanaan kauniita muistoja. Ehkäpä voisin viimein pistää sormuksen kierrätykseen, jos ainoa oikea avioliittolaki hyväksytään?